keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Somen paineet: feikkimuodosta

Kummassa kuvassa on parempi ravi/ratsastaja? Kumman julkaisisit mieluummin Instassa?




Mikäli vastasit "ylemmän", pysähdy hetkeksi miettimään. Miksi?

Termi "koulutuuppari" on harhaanjohtava: kouluratsastaja — eikä sen puoleen kukaan muukaan kunnollinen ratsastaja — ei tuuppaa istunnallaan hevosta yhtään minnekään! Ei lisätäkseen vauhtia; ei lisätäkseen askeleen pituutta; ei rytmittääkseen tempoa.

Istunnan on toki mukailtava hevosen liikkeitä, mutta yliliikkumisella vain häiritsee hevosen suoritusta ja pahimmillaan saa sen alalinjan jännittymään — ja hox, selkä voi olla notkolla vaikka niska olisikin kivasti korkealla, turpa alhaalla ja takajalat alla. 

Tätä "feikkimuotoa" näkee aika usein, niin harrastelijoiden somekanavilla kuin GP-kisalähetyksissäkin. Myös omissa vanhoissa kansioissani... Nykyisin elämä on hektistä. On kova kiire saada edistystä aikaiseksi, päästä kisaamaan, näyttämään kyntensä. Pitää olla yhtä hyvä, ellei parempikin, kuin muut. Tulee helposti paineita: "hevosen pitää olla kivasti muodossa ettei kukaan vain luulisi että olisin kelvoton ratsastaja." Siinä on helppo kaava lähteä oikomaan koulutuksessa, vähän lähteä sillä kädellä nykimään hepoa nyökkyyn, ehkä jos silloin tällöin käyttäisin apuohjia... Hevonen hidastuu apuohjan stabiilista paineesta tai turpaa alas nykivästä kädestä: ei hätää, paukutetaan pohkeella se eteenpäin, kohti kuolainta. Seuraavaksi ratsu ei enää pysy tahdikkaana ja "peräänannossa" ilman kannustusta: no, käskytetään sitä sitten joka askeleella pohkeella, annetaan rytmi, pidetään takajalat alla.

 Sitten hevonen jääkin jo 15-vuotiaana kisaeläkkeelle kun jalat/selkä/pää ei enää kestä.

 Entäpä jos malttaisimme olla välittämättä somesta, emme ottaisi paineita siitä, miten täydellisiä meidän pitäisi heti olla ja miten Pekka Perushepan on osattava viisiveenä mennä jo 80 cm rataa ja osattava piffit ja paffit, laukanvaihdot ja sulkutaivutukset, hyvä ettei courbettea ja capriolea? Kouluttaisimme hevosen niin hitaasti kuin se vain aikaa tarvitsee, antaisimme sen kehittyä rauhassa? Malttaisimme tehdä paljon maasta käsin ennen kuin siirrämme opit selästä annettaviksi, työstää ratsastuksen perustaa rutiinina? Ratsastaisimme hevosen liikkeet rehellisesti takaa suoraan eteen (ei siis esimerkiksi ympyrällä niin että sisätakajalka työntää painopistettä kohti ulkolapaa), antaisimme sen selälle tilaa työskennellä, suulle rauhan olla? Hyväksyisimme sen tosiasian että hevosen turpa ei pysy alhaalla ja niska sekä koko ylälinja pyöreänä, ellemme anna tasaista, rauhallista tuntumaa ja ratsasta liikettä kunnolla selän läpi, vaikka se tarkoittaisikin sitä ettei turpaa enää saakaan ohjalla vetää alemmaksi? Että on edettävä hevosen tahtiin, eikä ensimmäiseen vuoteen muoto tule olemaan tuskin kovin näyttävä? Tai kahteen, kolmeenkaan vuoteen.

 Rehellinen muoto tulee rehellisestä ratsastuksesta.

 Sitä, hevosen oikeaa muotoa, ei näe ehkä ulospäin kuvissa kovin hyvin ilman että harjaantuu kiinnittämään asiaan huomiota. Se ei silti tarkoita sitä että voisimme oman egomme, yhteiskunnan luomien paineiden vuoksi, rytätä hevosta pohkeen ja ohjan väliin jotta näyttäisimme paremmilta.

Minulla on sinulle haaste, jota tällä hetkellä itsekin koitan toteuttaa. Seuraavan kerran kun lisäät someen kuvan ratsastuksestasi, älä laitakaan sitä edustavinta. Laita vaikka toisiksi edustavin, tai jos olet rohkea, vähän huonolla hetkellä räpsäisty kuva: juuri se, jossa ehkä olet etunojainen ratsusi kanssa, jossa ravi on könkkövaiheessa, jossa takaosa on jäänyt talliin asti. Uskalla olla rehellinen, näyttää että sinäkin olet ihminen etkä ylijumala: me kaikki harjoittelemme, emme ole kukaan täydellisiä. Tuskin kukaan niin luuleekaan, niin miksi niin pitäisi uskotella?

Kumpi laukkakuva on mielestäsi parempi hevosen kannalta?




maanantai 14. toukokuuta 2018

Historiallisen ratsastuksen SM 2018 (kuvapläjäys)

⚔ Viikinkiratsun skill at arms-korkkaus!


En mieluusti kirjoittaisi blogiin mitään henkilökohtaisia tai suoranaisesti omasta elämästäni kertovia postauksia, mutta nyt teen poikkeuksen. Instaan en mitenkään saisi mahdutettua koko kisakertomusta, joten blogini joutuu nyt uhrautumaan. Yritän kuitenkin kertoa sen verran lukijoita ajatellen, että tekstistä saisi jotain ajateltavaakin pelkästään kuulumisten lukemisen sijaan.

Minun on heti alkuun kehuttava, miten hyvä tunnelma kisoissa oli. Ei tarvinnut tallilaistenkaan ihmetellä, miksi pidän historiallisista lajeista enemmän kuin tavan koulu- ja estekisoissa pyörimisestä: kaikki kannustivat toisiaan vaikkei edes tuntisi vastakisaajiaan, olivat vilpittömästi iloisia toistensa puolesta, eikä otettu ryppyotsaisesti asioita. En kuullut kertaakaan arvostelua toisten ratsastuksesta, varusteista, hevosista etc. mikä on oikeasti jo lottovoittoon verrattava ihme kun puhutaan ratsastuskisoista! Minulle ei kertaakaan tullut sellaista oloa että tuntisin itseäni arvostelluksi tai alaspäin katsotuksi muiden kisaajien toimesta, ja se kertoo jo paljon tunnelmasta, minä kun olen sen verran vainottaja että helposti kuvittelen muiden suihin sanoja joita he eivät välttämättä edes ajattele. Miettikääpä estekisat samalla fiiliksellä?! Olisipa mahtavaa! ♥

Matka itsessään sujui todella hyvin, aurinko paistoi ja Viksu on mitä mainioin matkaaja kun ei sano kuljetuksistakaan yhtään mitään. Auto oli täynnä joten tylsää ei ajon aikana tullut, ja koska kerrankin osoitimme todellista ajattelukykyä ja järjestelmällisyyttä niin pakkasimme kaiken jo perjantaina valmiiksi: lauantaina ei tarvinnut muuta kuin keittää kahvit termariin, lastata ratsu kyytiin ja lähteä suunnitellun mukaisesti klo 05:00 kotipihasta.

Ainoon saavuimme ajoissa, joten ehdimme hyvin katselemaan paikkoja Viksun kanssa ja vaihtamaan kuulumisia muiden seuralaisten kautta. Pakko sanoa, että oli harvinaisen mukavaa kun pystyi kulkemaan miekan kanssa ilman että herätti kummastusta ja väistöliikkeitä. :D Parasta on päästä omiensa pariin, ja se olikin tämän reissun pääjuttu ainakin minulle: en odottanut radalta suuria, me kun olimme Viksun kanssa harjoitelleet vasta puolisen vuotta ja nämä olivat meidän ensimmäiset yhteiset skill at arms-kisat. Lähdin sillä asenteella että kunhan pääsen radalle saakka, Viksu pysyisi rauhallisena (ja minä...) enkä iske ketään miekalla vahingossa, se riittää.

Tässä me vieä ravataan.
Verryttelyssä Viksu oli suhteellisen kuuliainen ja rauhallinen. Kotona harjoitellessa varsinkin talvella se oli mennyt kyllä noin 100x paremmin, mutta tilanteen huomioon ottaen olin iloisesti yllättynyt siitä että hän malttoi ravata ja keskittyi ohjeisiin. Pieni viikinkiratsu ei ollut moksiskaan esteistä eikä välineistä, olimmehan jo kotona ahkerasti harjoitelleet kaikkia niistä aina quintainista trebutchetiin ja lohikäärmeestä saraseeneihin. Ainoa sivuloikka tuli kun uran vierellä oli hurja, sininen jakkara. :""D Sarjassamme kun hevonen ei säikähdä laukeavaa katapulttia, pyllyyn iskevää quintainin pussia tai kirkkaanpunaista lohikäärmettä, mutta jakkara... se on paha se!

Kehuin kaikille kovaan ääneen miten ihanan kuuliainen ja rauhallinen Viksu on. Ei olisi pitänyt. Tai ainakin puuta olisi pitänyt koputtaa, sillä radalla meno olikin jo ihan toinen. Minulle tuli klassinen kisapaine kun typeränä katsoin katsomoon ja tajusin että herranjumala nehän katsoo minua. Joo, aika jännää että kisoissa katsovat. Viksu ei paineistu kisaradalla, mutta sen sijaan se lukee ratsastajaa tarkkaan kuin verottaja tilitystä, joten minun jännityshän tarttui sekunnissa ratsuunikin ja soppa oli valmis.

Hetki rauhaa ikuistettuna kameraan. Ihme!
Viksu mennä töhötti starttisummerin pärähdyksestä lähtien possupassia jäykkänä ja jännittyneenä, turpa taivaissa ja selkä notkolla, sen oloisena että vähän kun unohdun selässä niin se ampaisee. Päätin että ennemmin hissuttelemme radan läpi aivan alitemmossa kuin kaahaamme sen päättömänä, joten suoritus oli suorastaan surkuhupaisaa katseltavaa. Kaiken lisäksi itse tosiaankin sähläsin ja unohtelin keskittyessäni pitämään pakkaa edes vähän kasassa... ottaessani kevyttä peitseä painoin vahingossa oikealla polvella, jolloin Viksu kuuliaisesti lähti väistämään vasemmalle ja meinasimme missata koko quintainin sen takia — ehdin korjata linjan mutta kilpi ei kaatunut. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt kääntää peitsen terävä kärki eteen, mutta keskityin niin kovasti ratsuun että se jäi kokonaan tekemättä. Rottajahdin linjalle mennessä Viksu meinasi ottaa spurttia joten käännökseen tuli hauska mutka, rotta onneksi saatiin hyvin painettua seis kun noviisiluokassa vauhti oli niin hidas että sen olisi saanut rivakalla käynnilläkin kiinni. Renkaita emme saaneet ainuttakaan napattua, ja tynnyrin ympäri pyörähdys ei meinannut onnistua kun taas vahingossa väistätin sillä pirun sisäpolvella Viksua ulos kehältä nojautuessani peitseä kohti — pystyin vain kaiholla muistelemaan miten kivasti vielä maaliskuussa pyörähdettiin laukassa, kun nyt meinasin jo käynti-passi-sekameteliblööstä feilata koko jutun. :P Sain peitsen onneksi kuin ihmeen kaupalla jätettyä tynnyriin ja napattua keihään, mutta keihään heittämisen aliarvioin täysin enkä saanut keihästä lohikäärmeen sydämeen: ajattelin tehtävän olevan helppo nakki, onhan kotona meillä lohikäärmeessä tuplasti pienempi reikä, mutta vähättely kostautui ja kuului vain kolahdus kun keihäs osui ohi. Siitä kismittyneenä unohdin täysin vetää miekan esiin, mutta ehdin onneksi vielä paalien yli hypättyäni aseistamaan itseni saraseeneja varten. Yksikään omena ei tainnut haljeta, tippua vain, minulla oli nimittäin perustavanlaatuinen ongelma miekan kanssa: se oli n. 20-30 cm lyhyempi kuin oma rapiirimiekkani, joten järjestelmällisesti olin liian etäällä kohteista. Ärsyynnyin siitä, jolloin unohdin kokonaan iskeä viimeiseltä sotilaalta miekan pommelilla kypärän koristeen alas. Trebutchetia ei noviisiluokkaan loppujen lopuksi oltu edes viritetty, joten se oli helppo nakki, ei tarvinnut muuta kuin osua laukaisimeen.

Pistesaldomme oli huimat 6,28, mutta hei, parempi kuin ei mitään ja hyväksytty rata tuli!  :D Ensi vuoden tavoitteena olisi saada edes desimaalin verran parempi tulos ja pysyä itse rentona, niin ei kävisi mitään peruskämmejä kuten nyt. Täytyy vain kisata vain lisää ja lisää ja lisää, niin en enää jännittäisi katsojia ja heidän mielipiteitään. Onneksi ainakin seuran kesken on henki hyvin mukavaa, ja mitä monesti päivän aikana kuuli niin oli keskustelu "menipä kurjasti." "No mutta näytitte hyviltä, se on tärkeintä!" Samalla asenteella päätin vetää itsekin koko päivän, lähdetään vaikka kengänpohjat
edellä areenalta mutta kunhan hyvältä näytetään niin kaikki on hyvin 

Mitä opin?

Jos tähän nyt summaan kaiken mikä vaikutti rataamme, niin seuraavissa kisoissa olen taas vähän viisaampi. Kokemus opetti, että...

  • ...verkassa käyn kaiken läpi. Minun piti tosiaan käyttää lainamiekkaa, sillä omassani on vain yksi terä ja kisoissa täytyi käyttää kaksiteräistä, ja vaikka painoltaan ja tuntumaltaan laina-ase oli samanoloinen niin se oli lyhyempi. Jos olisin jo verryttelyssä testaillut miekkaa, en olisi vasta radalla huomannut että minun pitää ratsastaa lähemmäksi saraseeneja. :P
  • ...otan rauhassa. Mikäli en olisi startannut ekana, olisin nähnyt että voin mennä radan vaikka käynnissä jos tiukka paikka tulee, niin muutkin tekivät. Sen sijaan yritin urhoollisesti saada possupassia pois ja pitää liikkeen yhä eteenpäin, mikä ainakin Viksun kanssa on mahdoton yhtälö.
  • ... otan rauhassa.
  • ....otan rauhassa.
Ehkä pitäisi aina meditoida ennen starttia? :D

Vaikka itse suoritus olikin vähän mitä oli ja kaivaudun maan alle häpeästä aina kun näen videon siitä — plus omat oppilaani olivat katsomassa sitä, voi surku, voi häpeä! — niin päivä oli aivan absoluuttisen loistava. Minulla oli hauskaa aamusta iltaan, näin tuttuja, sain vaihdettua kuulumisia ja keskusteltua aiheista kuin aiheistakin. Nyt kun tiedän miten nämä kisat sujuvat niin ensi kerralla uskallan tähdätä jo sijoitukseen. ;)  

Loppuun vielä läjä kuvia, kaikki nämä ja muutkin postauksen upeudet ovat © Päivi Parkkinen — kiitos upealle kuvaajallemme! Totta kai heti radan jälkeen jännitys kaikkosi, joten kuvissa on taas rento ratsastaja ja hevonen. Joku vuosi me olemme radallakin samanlaisia, lupaan!







Minun rakas ystäväni Viksu, luppakorvainen sotaurhoni. ♥ Kyllä miehellä aina pitää vähintään yksi issikka olla...

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Kankikuolaimet — miksi, miten, millainen ja milloin?

Kaikki kankikuolaimia — niin perinteisiä bridongillisia kuin yksiosiasia "barokkikankia" — käyttävät ovat varmasti törmänneet jossakin vaiheessa johonkin seuraavista keskusteluista: a) "Miksi kiusaat hevosta kangella?" b) "Ethän vain ratsasta kangella siksi ettet hallitse hevostasi nivelellä?" tai c) "Olethan varmasti tarpeeksi taitava käyttämään kankia?"

Yritän pysyä mahdollisimman objektiivisena tässä pohtivassa postauksessani, mutta ihmisten epäluuloisuus kankia ja niillä ratsastavia kohtaan saa minut hivenen puolustuskannalle. Tiedän, tiedän, ihmisluontoon kuuluu että toisista on helpompi olettaa pahaa kuin hyvää, mutta minua surettaa miksi tällä sosiaalisen median aikakaudella ratsastajat joutuvat puolustelemaan valintojaan ja vakuuttamaan osaamistaan vielä silloinkin kun siinä ei pitäisi olla enää mitään epäselvää. Vaikka mätiäkin omenoita on, niin tuskin suurin osa kangilla ratsastavista ovat valinneet kuolainta hallittavuusongelmien vuoksi? Tai päättäneet itse olevansa tarpeeksi taitavia käyttämään kankea: eiköhän jokaiselle ole auktoriteettitaho kertonut hänen olevan pehmeäkätinen ja ratsun tarpeeksi hyvässä lihaskunnossa ennen kuin hän on ensimmäistä kertaa ylimääräistä rautaa ratsunsa kitaan tunkenut.

Tätä kaveria sattuu, kanki tai ei!
Toki kangella voi kiusata, satuttaa, hevosta, aivan kuten ihan millä tahansa muullakin kuolaimella. Minusta on kurjaa miksi kankia tai muita vipuvartisia kuolaimia niin mustamaalataan, kun aivan yhtä paljon kipua saadaan aikaan lyhyemmilläkin kuolaimilla huonolla ratsastuksella tai epäsopivilla varusteilla. En usko että hevonen nauttii yhtään mistään kuolaimesta, mutta oikealla koulutuksella ja oikeanlaisella ratsastuksessa ja varustuksella se voidaan saada sietämään sitä ilman negaatioita. Riippuu vain ratsusta ja ratsastajasta, mikä kuolainvalinta heille parhaiten sopii.

Kankivarren pituus määrittelee, paljonko kuolaimessa on ns. vipuvoimaa. Mitä pidempi varsi, sen suurempi voima ja sitä pienemmillä avuilla sillä ratsastetaan. Kangella ratsastava on vastuussa siitä että hänen kätensä on pehmeä ja avut pieniä, moninkertaistaahan varsi pienimmänkin otteen moninkertaiseksi. Suuosan muodosta riippuen kanki paineistaa eri osia hevosen päästä: aina kuitenkin vähintään niskasta.

Bridong-kanki.



Bridong on laskeva kuolain, kanki nostava. Kun ratsastetaan bridongin kanssa, on kanki ainakin minun käytössäni hienosäätöä varten: kuten aiemmin kirjoitinkin, kangella saa avuista pienempiä ja minun mielestäni säntillisempiä. Perusratsastus hoidetaan kuitenkin bridongilla.

Barokkikanki, huomaa ohjan pehmeä "roikku". © Sonja Autere
Ilman bridongia ratsastetaan lähinnä lännenratsastuksen ja historiallisten lajien parissa. Lännenratsastuksessahan optimitilanteessa tiukkaa tuntumaa ei ole, ja historiallisten lajien parissa taasen pyrkimys on ohjeistaa hevosta istunnan kautta: kun ohjat ovat yhdessä kädessä ja mahdollinen ase toisessa, ei ratsastus voi mitenkään perustua ohjien käyttöön, jolloin ainakin itselläni tuntuma on mieluiten todella olematon. Barokkikanki näyttää ehkä hurjalta vehkeeltä, mutta sitä ei käytetä (tai taas, ainakaan minä en käytä) kuten modernia kankea. Oikein mitoitetulla barokkikangella ohjat voivat jopa hieman roikkua — tämä on juurikin tuo kutsumani "barokkiohja" — niin että hevonen pääsee rehellisesti kantamaan itsensä eteen-ylös, ja pienetkin sormien liikkeet riittävät asetuksiin ja pidätteisiin. Sanomattakin selvää, että jos bridong-kangella ratsastaminen vaatii ratsastajalta osaamista, niin barokkikanki sitäkin enemmän. Minä olen pitänyt itse ohjanuorana sitä, että minun on pystyttävä ratsastamaan kyseisellä hevosella ilman tuntumaa kaikki askellajit ja vähintään myös peruutukset, pohkeenväistöt ja avotaivutukset. Suoraan sanottuna minun on pystyttävä ratsastamaan löysällä ohjalla, mieluiten vaikka kokonaan ilman ohjia! Tietenkin myös hevosella on oltava riittävä lihaskunto.

Tietonappula: alkujaan kankikuolain oli välttämättömyys kun vähäisellä opilla olleet miehet lähetettiin sotimaan. Hektisessä sotatilanteessa tärkeintä oli että hevonen pysyi hallinnassa: hevosen tyytyväisyyttä tärkeämpää oli ymmärrettävästi että kumpikin ratsukosta selviäisi hengissä. Vasta 1700-luvulle siirtyessä Euroopassa ryhdyttiin kouluttamaan nuoria hevosia ensin nivelkuolaimella ennen kankiin siirtymistä. Samaan aikaan kehittyi myös kaksiosainen kanki: hevosen suu säästyi paljolta, kun keskinkertaisesti ja nopeasti koulutetuille miehille annettiin käteen nivelkuolaimen ohjat kankiohjien lisäksi. Kanki jäi tositilanteita varten, bridongia käytettiin yksikseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ennen varsinaista kaksoiskuolainta "pehmeämpi" ohja kiinnitettiin kankien nivelosaan, samalla periaatteella kuin nykyisissä pelhameissa on.

...No nyt ei ollut kyllä päätä eikä häntää koko postauksessa! :D Lähdin liikkeelle ihmisten kapeakatseisuudesta ja päädyin kertomaan kankikuolaimen historiasta. Elämä yllättää ja punainen lanka on hukassa.

Myös olympialaisilla voi ratsastaa kaksin ohjin. Tämän (tiineen, ehkä sen huomaa ♥) tamman tapauksessa en ollut varma, jaksaako hän pitkästä aikaa bridong-kankea: hevosen kieli väsyy siinä missä muukin lihas, ja lisäkuolain suussa melkein vuoden tauon jälkeen olisi voinut olla liikaa. Pienen hetken ajan kankiohjalla sai nyperrettyä, ja sen jälkeen kankiohjan pystyi jättämään huomioitta ja ratsastaman pelkällä "nivelohjalla". Mikäli suussa olisi myös bridong, en ainakaan itse suosittelisi jättämään kankiohjaa missään vaiheessa huomioitta roikkumaan: erillisenä kuolaimena se voisi jäädä häiritsevästi heilumaan vapaana hevosen suuhun, kun taaskin pelham-systeemillä kangen voi välillä unohtaa omiin oloihinsa. Pelham (joka olisi tässäkin tapauksessa ollut paras vaihtoehto kangen pituuden puolesta, suuosaltaan olympia oli kuitenkin tälle tammalle pehmoisempi kuin tallista löytyvä pelham) on minusta hyvä valinta nuorelle, vasta kankeen totuttelevalle hevoselle tai ratsastajalle.
© Päivi Parkkinen

Lähteet
+ Omat mielipiteeni ja kokemukseni, käsittele omalla vastuulla. ;)

lauantai 2. joulukuuta 2017

Millainen on hyvä opettaja?

Tässä vuosien varrella mitä olen erilaisten opettajien ja valmentajien opissa käynyt, olen tehnyt yhden huomion: opettajan ratsastuksellinen taso ja/tai koulutustaso eivät välttämättä kerro mitään tunnin ja opetuksen laadusta. Olen ollut kokemuksen kautta pätevöityneiden ihmisten opissa ja kehittynyt paljon, kuin myös sm-kisaavan III-tason valmentajan opissa ilman mitään hyötyä.

Mistä tämä johtuu? Ei, en aio todellakaan alkaa väittämään että ohjaajan/opettajan/valmentajan tutkinto olisi turha, päin vastoin! Olen vain huomannut että auktoriteetin meriittilista ei välttämättä kerro mitään, vaan enemmänkin hänen tapansa suhtautua hevosiin ja ratsastukseen sekä opetusmetodit. Menin ratsuni kanssa vain takapakkia tuhlatessani aikaa valmentajalla, joka tahtoi minun ratsastavan tapojeni vastaisesti hyvin paljon pohjetta ja ohjaa käyttäen, ja joka ei tuntunut sukeltavan tarpeeksi hevosen pään sisään — ongelmat ratkaistiin raipalla ja pakottamalla sen sijaan että oltaisiin mietitty että mistä ongelmat lähtevät, ja pureuduttu niiden kitkemiseen juuriltaan. Hevonen muuttui haluttomaksi ja ryhtyi kulkemaan käsijarru päällä, jolloin raippa läiskyi vielä enemmän. Vauhti hiipui lisää, noidankehä oli valmis.

Masentuneena siitä miten "paska ja turhanpäiväinen ratsastaja" olin, lopetin valmennuksissa käymisen ja "akateemisen pipertelyn" kokonaan hetkeksi. Kunnes löysin uuden opettajan, jonka mielenmaisema osui yksiin kanssani. Hän ei kannusta pakottamaan, vaan hänen valmennuksissaan opin ratkomaan ongelmia hevosen vinkkelistä katsottuna. Hän ei ole kisannut "vakavissaan" eikä ole opiskellut valmentajaksi, mutta ratsuni piristyi ja alkoi liikkumaan omalla moottorilla. Opettaja otti minun kokemukseni hevosen käytöksestä tosissaan, eikä solahtanut perinteiseen "se vain perseilee, sun pitää laittaa se liikkumaan"-kommenttiin.

Elämässäni on ollut tusinoittain erilaisia opettajia, ja jos jaottelisin heidät virallisiin- ja epävirallisiin opettajiin, olisi lista aika erilainen kuin hyödylliset ja hyödyttömät.

Tämän pitkän alustuksen päätteeksi pääsen vihdoin asian ytimeen... Minun mielestäni tärkeimmät opetukseen vaikuttavat tekijät:

  1. Näkemysten samankaltaisuus. On paljon mielekkäämpi ottaa ohjeita vastaan ihmiseltä, joka suhtautuu ratsastukseen ja hevosiin samoin kanssasi. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, että ratsastus lähtee istunnasta ja siitä että hevosella on hyvä mieli: ratsastaja kertoo mitä pitää tehdä ja pysyy sitten poissa ratsunsa tieltä. 
  2. Hevosen ymmärtäminen. Tämä liippaa läheltä edellisen kanssa, mutta on niin tärkeä asia että erotin sen omakseen. Jos opetuksessa keskitytään vain teknisiin asioihin ja siihen mitä paljaalla silmällä nähdään, voidaan aikaansaada pahimmillaan lopullisia haittoja. Opettajan täytyisi osata nähdä tilanteet hevosen kautta, ja välittää tämä kyky myöskin oppilaalleen. Hän välttää vähentämästä hevosen oppimiskykyä stressaamalla, pyrkien pitämään ratsukon rentona. Hän ei yritä edetä liian nopeasti, eikä painosta hevosta — eikä myöskään ratsastajaa — liikaa.
  3. Ratsastajan ymmärtäminen. Opettajalla täytyy olla empatiakykyä myöskin oppilaitaan kohtaan. Hän osaa suhteuttaa opetuksensa sopivaksi niin räväköille kuin aroillekin ratsastajille, ottaen huomioon heidän vahvuutensa ja heikkoutensa sekä myös fyysiset ominaisuutensa. Hyvä opettaja ei yritä saada kaikkia oppilaitaan samaan muottiin. (Eikä hyvä oppilas kaikkia opettajia!)
  4. Kokemus. Huomaa, että kokemus ei välttämättä korreloi käytyjen koulujen kanssa. Tiivistäen vanhaan sanontaan, mestarin ja aloittelijan ero on se, että mestari on epäonnistunut tuhansia kertoja enemmän. 
  5. Koulutus. Viimeisenä ja vähäisimpänä, mutta ei silti aivan hyödyttömänä. Opiskelleella opettajalla on taito suunnitella opetus hyvin, hän tietää lakikiemurat ja mitä voi tehdä ja mitä ei, osaa toimia tilanteissa ja myös lukea tilanteita paremmin. Samat taidot voi omaksua toki vuosikymmenten aikana, mutta käymällä muutaman hassun vuoden koulutuksen säästää paljon omaa energiaa ja aikaa— miksi turhaan junnata, jos opettaminen on intohimo?
Kun kaikilla on hauskaa, ei oppia voi estää! :>

maanantai 30. lokakuuta 2017

Ahaltek, ei mikään pelkkä kiiltokuvahevonen!

On aivan mahtava huomata miten ahalteket ovat päässeet ns. "pinnalle", niin Suomessa kuin maailmallakin. Varsinkin Staran artikkeli on pyörinyt suhteellisen paljon somessa.

Muttamutta.

© Pascal Mouawad
Miksi kaikkialla täytyy olla esillä juuri tämän saman orin, Ak Gezin, samat kuvat? Juu, onhan se komia kuin mikä, kaunis helmenhohtoinen cremello vinttikoiramaisella aavikkojuoksijan kropalla, ei ihmekään että oli vuotensa (2012) Northern Star-voittaja, julistettu jopa (epävirallisesti?) maailman kauneimmaksi hevoseksi. Mutta kun siinäpä se onkin: suurin osa ahaltekeistä eivät ole yhtä mieleenpainuvia, ja silti ne ovat aivan yhtä oikeellisia ahaltekejä. Vaarana on että ihmisten mielikuvat rodusta perustuvat näihin kiiltokuviin, niin että sitten kun he tapaavat/näkevät teken muualla, tuleekin pieni pettymys: eihän tuo näytä yhtään ahaltekeltä! Se ei ole yhtä siro/hohtava/eksoottinen/kalju!

Ahaltekejä on moneen lähtöön. Suku ja perimä vaikuttavat, samoin elinympäristö ja -olosuhteet sekä ympäröivä kulttuuri, käytöstä puhumattakaan. Pitkällä, laihalla rungolla ei isoissa luokissa kisata, eli varsinkin ne +120 cm/Int I tason ahalteket ovat auttamatta puoliverimäisiä, enemmän tai vähemmän, jo pelkästään vaadittavan lihaskunnon vuoksi. Plus kokemuksen karulla rintaäänellä; kuivakroppainen ahaltek Suomessa -> et uskalla käydä sen kanssa missään, koska tässä liikalihavien hevosten luvatussa maassa sinut polttomerkitään heti eläinrääkkääjäksi, eihän hevosparka saa tarpeeksi ruokaa...

Alle heittelen kuvia ahaltekeistä, kaikki puhtaita, DNA-testattuja sellaisia. Aivan yhtä arvokkaita, autenttisia ja alkuperäisiä. Turkmeeniaarteita jokainen. ♥

ori Dargan

ori Melok
tamma Fuksiya

tiistai 3. lokakuuta 2017

Hevonen ja sääolot (taas loimituksesta!)

Otsikko kertonee kaiken aina ajankohtaisesta sisällöstä, joka on pitkälti vain omiin mielipiteiisin ja kokemuksiin nojaavaa.

Ajatus ei nyt oikein juokse, mutta aihe oli pakko päästä purkamaan justiinsa nyt eikä kohta. Joten kiitos ja anteeksi jo etukäteen tekstin tökkimisestä. :D
© Jenni Autere


Vesisade

Kesäinen sade ei hevosta haittaa, enemmänkin varsinkin kesäihottumapollet tuntuvat siitä nauttivan. Jos sade kuitenkin kestää päiväkausia eikä hevosilla ole laitumellaan mitään kunnon suojaa, voivat herkimmät kaivata sadeloimea.

Sen sijaan kylmä, mahdollisesti viimainen sade — joita varsinkin näin syysaikaan riittää ja tänäänkin inspiroi minua tämän tekstin kirjoittamaan — on ehkä kurjin mahdollinen sadetyyppi. Jos vettä piiskaa taivaalta enemmän kuin muutaman kuuron verran, heitän loimen niskaan kaikille niille jotka eivät pääse pihattohalliin pakoon tuulta ja vettä. Kylmänarimmat saavat jopa topatunkin sadeloimen niskaan, karaistuneemmillekin laitan yleensä ainakin vuorettoman sadeloimen: jos tuuli on niin kova että se paljastaa eristävän karvakerroksen pintakarvojen alta, ei edes pörröisinkään issikka voi estää sen ja ihon kastumista ja palelemista.

Lumisade

Lumi on hevosille paljon mukavampi olomuoto kuin vesi, mikäli ei lasketa loskaista räntäsadetta joka kuuluu vielä edelliseen kylmään kastiin. Hyvän talvikarvan kasvattavat hevoset eivät tarvitse loimea ulkoillessaan: niiden karva on niin pitkää ja tuuheaa, että ihon, eristekerroksen ja päällyskarvan väliin jää paljon kuivaa ilmaa ja kädellä kokeiltaessa hevosen iho on lämmin vaikka päällyskarva olisi aivan hyhmäinen. Lumen pieni kasaantuminen hevosen selkään on hyvä merkki: silloin karva eristää niin hyvin, ettei hevosen ruumiinlämpö pääse sulattamaan sen päällä olevaa nietosta — eikä nietos kylmentämään hevosta. Toki tässäkin tarvitaan hieman sitä kuuluisaa maalaisjärkeä, voihan lunta myös tulla niin kovaan tahtiin ettei se yksinkertaisesti ehdi sulaa ja hevonen on pikkuhiljaa kylmettymässä sen alla... Mutta kirveestä veistäen, jos lauma issikoita seisoo hangessa tammikuisessa lumimyräkässä karvat jäisessä hyhmässä, ei ole vielä syytä huolestua heidän puolestaan. :)

Pakkanen

Hevonen sietää kylmää paljon paremmin kuin ihminen, eikä klippaamaton hevonen tarvitse normaaliolosuhteissa (eli ei alipainoa, lihasköyhyyttä, sairauksia tai huonoa karvaa) minusta loimea päälleen alle -10c kuivalla pakkasilmalla, kunhan sillä on vain tarpeeksi tekemistä/syömistä tarhassa. Moni hevonen pärjää varmasti vieläkin kovemmilla pakkasilla, yli -20c myös, ilman loimea. Turha loimitus itse asiassa vain kylmää hevosta enemmän, sillä loimi painaa karvan eristävää kerrosta littanaksi. Tästä syystä on myöskin syytä välttää useiden loimikerrosten pukemista ellei hevonen ole täysin klipattu: mitä enemmän painoa loimet tuovat, sitä vähemmän ihon lähin ja lämmittävin suoja eli oma eristekerros eläintä lämmittävät. Efekti on sama kuin omien talvikenkien valinnassa: kaikkihan tietävät että kannattaa ottaa sen verran isot kengät että niiden sisään mahtuu väljästi villasukat, kahdetkin. Jos ostaa liian tyköistuvat kengät, ei eristäviä ilmakerroksia ole riittävästi ja jalkoja alkaa paleltamaan.


Helle

Kylmän vesisateen jälkeen pahin sääolo hevoselle on lienee hellekelit. Hevonen sietää kylmyyttä paremmin kuin kuumuutta; nestehukka ja/tai liika auringonpaiste iskee nopeasti mikäli laitumella ei ole mahdollisuutta syvään varjoon. Vedensaannista on hyvä huolehtia ekstratarkkaan, vahtien että kaikki varmasti myöskin juovat osuutensa.


lauantai 2. syyskuuta 2017

Ratsastustapoja läpi historian

Olen todellisella tiedonhakusafarilla tällä hetkellä: aion tehdä päivityksen yhteydessä tallin sivujen yhteyteen tietonappulan, josta löytyy infoa varsinkin historiallisesta ratsastuksesta, mutta myös ratsastuksen perusteista ja rotuinfoa — ahalteken esittelysivuhan sieltä jo löytyykin.

Sivun kaikkien tietojen kokoamiseen menee kuitenkin aikaa, joten päätin jakaa pieniä osia tänne bloginkin puolelle. Yritän pysyä lyhyessä ja napakassa tekstissä, katsotaan onnistunko...

Istuntamalleja on toki enemmänkin, mutta tässä ensimmäiset kolme tunnetuinta, joista löytyy ehdottomasti helpoiten tietoa.


Gigante

Gigante

Nykyinen, klassinen ns. englantilainen istunta, on kehittynyt vanhasta arabialaisesta ratsastustavasta. Arabit toivat Pohjois-Afrikasta Eurooppaan istuntatyylin jota ryhdyttiin kutsumaan nimeltä Gigante: ratsastajan jalat olivat hivenen taivutetut, ryhti suora ja kantapäät alhaalla. Pohkeet ja reidet koskettivat hevosen ja satulan pintaa, ja kaikenkaikkiaan tässä istunnassa on helppo pitää itsensä tasapainossa hurjassakin vauhdissa. Ei ihmekään että nykyinen ratsastustapamme pohjaa vahvasti giganteen: ainoa merkittävä ero on, että aiemmin tässä istunnassa hypätessä ei noustu kevyeeseen istuntaan, vaan painopiste pidettiin aina esteen tyypistä riippumatta takana.






Bravante

Bravante

Varsinkin keskiajan Euroopassa suosittiin paljon tätä tyyliä, jossa jalat olivat tikkusuoraan hieman etuviistot ja jalkaterät ojennettu eteen, kantapää varpaita korkeammalla. Jalustimet tukivat ratsastajaa niin että hänen jalkansa pysyivät vakaina. Vaikka bravante tuntuu nykyaikaisesta ratsastajasta hieman hassulta, niin sen etuihin kuuluu se että ratsastaja pysyi tukevasti satulassa raskaitakin aseita kannatellessa sekä haarniskoituna. Syvät bravante-satulat ohjaavat juuri tähän syvään istuntaan.

Naistensatula

Naistensatula

Naiset ovat ratsastaneet antiikin ajoista lähtien, eikä aikakausien muhkeatkaan hameenhelmat ole olleet esteenä: tässä istunnassa ratsastajan molemmat jalat ovat samalla (yleensä vasemmalla vaikka poikkeuksiakin on) puolella. Aikanaan naisten oli jopa siveetöntä ratsastaa muilla tavoin.
Vasen jalka on normaalisti jalustimessa, oikea jalka lepää nykyisin kehitellyn erityissatulassa olevan tuen päällä. Raippa korvaa oikeaa jalkaa. Naistensatulassa ei pysty nousemaan kevyeeseen istuntaan, joten hypätessä painopiste vedettiin taakse. Kädet asettuvat hieman korkeammalle kuin tavallisessa satulassa, joten kanget ovat suositellummat kuolaimet kuin tavalliset nivelkuolaimet, jotka nostavat hevosen turvan (=laskevat selän)  helposti liian ylös käsien ollessa tässä asennossa.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Nuoren hevosen kanssa: Asenne

Aluksi suunnittelin kirjoittavani nuoren hevosen (ratsu)koulutuksesta, mutta kun jaottelin aihealueita, tajusin millaisen romaanin joutuisin kirjoittamaan. Tuntui siis kaikin puolin viisaammalta tehdä yhden jättimäisen postauksen — jota kukaan ei varmasti jaksaisi edes lukea läpi — sijaan pienempien postauksien sarja.

En tiedä montako osaa sarjaan tulee, mutta ennen kuin aloitammekaan mistään ratsukoulutuksesta tms. puhumisesta, esittelen näkökulmani siihen miten asenne eroaa nuoren hevosen kanssa verrattuna aikuiseen, koulutettuun hevoseen.

Koska nuorikolle ei ole kukaan vielä kertonut miten ihmisten kanssa ollaan, tai jos onkin niin kertausta vaaditaan vielä tusinoittain sen jäädäkseen päähän, toimii se suoraan miten parhaalta tuntuu. Kaikkien hevosten kanssa toki voi sattua ja tapahtua, mutta varsinkin vielä oppi-ikäisen kanssa kaikenlainen äksöni on enemmän sääntö kuin poikkeus. Ihmiseltä vaaditaan siis kykyä sietää takapakkeja: hän ei saa lannistua, vaan ymmärtää että ne kuuluvat prosessiin, eikä ajatella olevansa jotenkin huono — nekin jotka luulevat tekevänsä kaiken oikein, tekevät satavarmasti vähintään tietämättään kämmejä. Tilanteista täytyisi ennemminkin kaivaa esiin sen opillinen puoli, molemmille: esimerkiksi koulutettavan säikähtäessä heiluvia jalustimia ihmisen on on vain pidettävä omat kierrokset matalana, ja vaikka toinen lähtisi millaiseen pukkilaukkaan tahansa niin hermostua ei saa. Kun oppilas huomaa ettei kouluttajan kierrokset nouse tilanteesta, sen päässä alkaa raksuttamaan ettei siinä ehkä sittenkään ole mitään pelättävää. Ihminen oppii joutuessaan miettimään, miten esittelisi jalustimet vieläkin hienotunteisemmin, lyhyemmin askelin, niin ettei vastaavaa kohtausta jatkossa enää pääsisi syntymään.

Hevosten kanssa on tietenkin aina oltava napakka ja selvärajainen, mutta nuorten hevosten kanssa vaatimustasoa on hyvä joissakin asioissa hieman madaltaa. Tietenkään minkäänlaista hillumista ja ihmiselle uhoamista ei tule sallia, mutta aivan eri asia on esimerkiksi kauanko remontilta kannattaa pyytää ehdotonta keskittymistä, tai nostaako se ravin sinun pyytäessä sitä maiskuttaen reippaampaan käyntiin. Toki jouston määrää täytyy säädellä hevosen tempperamentin ja osaamisenkin mukaan: tarvitaan siis suhteellisuudentajua. Roomaa ei rakennettu päivässä.

Ja vaikkei tämä varsinaisesti asenteeseen liitykään, niin varsinkin kouluttaessa nuorta hevosta pitää ihmiseltä löytyä tietotaitoa tai luotettava, osaava mentori. Tosin totta on että kouluttamaan ei opi muuten kuin sitä tekemällä, joten onko henkilöllä tarpeeksi taitoa muotoilemaan varsasta noheva, koulutettu aikuinen, se on hänen itsensä päätettävä. Rohkea rokan syö! ;)

Millaista asennetta sinusta nuorten, varsinkin peruskoulutettavien, kanssa tarvitsee? Miksi?

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Koulutuksen kemiaa

(Pahoittelen jo valmiiksi tekstin mahdollista tönkköyttä, tuhatta typoa ja vastaavia. Kipeänä ei ajatus kulje, mutta pakko on silti saada kirjoittaa. My bad.)

Miten hevonen saadaan nauttimaan työstään?

© Päivi Parkkinen
Kaikkihan sen tietää: kun koulutus on tehty oikein ja käyttöä jatketaan samalla kaavalla, niin vähintäänkin hevonen sietää "ammattiaan" jos ei nyt aivan rakastakaan sitä. Miten sitten hevosen kanssa ollaan oikein? Vakiovastaus: paljon positiivista vahvistamista, ei liian tiukka tahti, hevosen yksilöllisyyden kunnioitus ja kiireettömyys prosessissa. Mitä enemmän positiivisia kokemuksia hevonen saa ihmisen kanssa toimiessaan aina jokapäiväisistä hoitotoimista treeniin, sitä mieluummin se myös työskentelee.

Voimme puhua myös hevosen tunneälystä, mutta kriittisimmätkin lukijat vakuuttunevat kun vetoan perustavanlaatuisiin kemiallisiin reaktioihin, joita positiiviset ja negatiiviset tunteet aikaansaavat. Aiheeseen voisi syventyä useammankin postauksen verran (minkä ehkä teenkin vielä joskus. Sitten joskus :P), mutta villakoiran ytimenä on positiivisista tunteista ja tilanteista erittyvä dopamiini sekä negatiivisista tunteista aiheutuva kortisoli.


Kortisoli on ns. stressihormoni. Se vähentää oppimiskykyä ja heikentää muistia, sekä pahimmillaan laukaisee hevosessa pakoreaktion. Kaikki varmasti tietävät tunteen kun hevonen alkaa "käymään kierroksilla"?
Esimerkkeinä kortisolia aiheuttavista tilanteista ovat liian kova kuolain/apujenkäyttö, kipu, stressi. Raippa, kannukset ja kuolaimet hackamoresta lähtien nivelkuolaimeen ja kankiin aiheuttavat siis kortisolia, mikäli niitä käyttää liian rajusti tai ne ovat liian vahvoja. Myös epätasainen istunta, alapohkeen heiluminen, epätasainen tuntuma jne. laittaa hevosen stressaamaan. Kun yrität siis raipalla ojentaa hevosta kuuliaisemmaksi ja keskittymään paremmin, niin oikeasti vain vähennät sen kykyä keskittyä ja rentoutua.

Dopamiini tekee tilanteesta hevoselle miellyttävän. Sitä erittyy esimerkiksi hevosen saadessa mieleisiään herkkuja, minkä ansiosta herkuttelu on helppo avain hevosen koulutukseen. Ensimmäinen askel on yhdistää herkut kiitoksiin: anna hevosen syödä samalla kun kehut ja silittelet sitä, jotta myöhemmin ääneen sanotut kiitokset yhdistyvät aiemmin koettuihin namihetkiin. Tälloin dopamiinia erittyy, vaikkei varsinaista syytä enää olekaan: tutut sanat ja silitykset toimivat linkkeinä lempi- ja oppimishetken välillä.

"Päälle et tuu!"
Tietenkään kaikki ei ole mustavalkoista: kukaan ei tässä elämässä välty stressiltä, ei hevoset eivätkä ihmiset. Joissakin tilanteissa sitä ei vain voi välttää: kun hevonen alkaa hölmöilemään narun päässä ja unohtaa ihmisen, on jo turvallisuussyistä saatava vaikka sitten vähän räväkämmällä äänellä ja tuuppaisulla se 500 kg kaveri muistamaan kenen yli ei vahingossakaan jyrätä...

Jos kuitenkin koitamme päivittäin saada hevoselle mahdollisimman paljon hyviä kokemuksia ja pitämään kortisolimäärän pienenä, olemme oikealla tiellä kohti onnellista karvakaveria — ja sitä myöten myös ihmistä.


torstai 17. marraskuuta 2016

Karsinakapina: pihattoon jonossa mars!

Jos minulta kysytään, pihatto on poikkeustapauksia lukuunottamatta aina parempi vaihtoehto kuin karsina — tarkoittaen tietenkin hyvää, puhdasta ja kuivaa pihattoa. Joillakin on ikävä kyllä vieläkin kuva että pihatto on tarha johon on ympätty jonkinsortin seinällinen katos, sillä hyvä pihatto vaatii paljon enemmän. Tärkein asia on se että sitä muistetaan putsata päivittäin aivan kuten karsinaakin, vähintään makuuhallia ainakin. Pihatto ei ole vähätöisempi ja helpompi kuin karsina: vaikka päivittäistä ulos-sisään-raahaamista ei ole, pitää joitakin hevosia rotuominaisuuksien tai klippauksen vuoksi huonoilla keleillä loimittaa ja siivottava on levinnyt paljon laajemmalle alueelle. Nimimerkillä syksy, sade, muta ja kottikärryt... Mmm-mm!

Pihatto on kuitenkin paljon luonnonmukaisempi ja terveellisempi tapa pitää hevosta kuin karsina. Hevosta ei ole luotu seisomaan paikallaan tuntikaupalla laatikossa, jossa kaiken lisäksi ei aina ole tarpeeksi hyvää ilmanvaihtoa vaikka ihminen kuinka yrittäisi. Villihevoset voivat liikkua päivän aikana jopa 40-60 km, joten kun miettii hevosta joka on puolet vuorokaudesta paikallaan karsinassa ja puolet pahimmillaan pienessä postimerkkitarhassa, siinä välissä käyden ehkä pari tuntia töissä päivän ainoana oikeana liikuntana... Miettikääpä mitä hevosen jaloille ja fysiikalle ylipäätänsä silloin tapahtuu? Mitä sen päässä tapahtuu?

Ei pihatossakaan hevonen saa kuljettua samoja kilometrejä kuin villinä, mutta joka tapauksessa paljon paremmin kuin sisätiloissa. Ulkona hevonen saa raitista ilmaa ja varsinkin puhkurihevoset siitä kiittävät. Kaikki voivat elää luonnollista laumaelämää ja luoda normaaleja sosiaalisia suhteita sekä leikkiä ja tutkia. Itse olen kääntynyt pihattomyönteiseksi huomattuani miten paljon se parantaa hevosen elämänlaatua ja mielentilaa; käsiteltävyyttä niin maasta kuin ratsainkin; käytöstä. Kuumat hevoset ovat rauhoittuneet, apaattiset hevoset piristyneet, laumassa käytöstavat ovat löytyneet niille pahimmillekin teinihörhöoreille: ylipäätänsä suurin osa patoutuneesta energiasta pääsee turvallisesti ulos pihalla, jolloin monesta hevosesta tulee helpompi ja tasaisempi käsitellä. Yhtäkään hevosta en ole tavannut jolle pihattoelämä tekisi huonoa!

Tämä pihatto on rakentumassa vanhaan latoon. Aita on todella hyvä, mutta
takana olevan seinän kaltaista ei voi pihattoon todellakaan jättää: tuollainen
pitää tuulta yhtä hyvin kuin kasa risuja... Oikotietä onneen ei ole, ja joskus on
kannattavampi rakentaa kokonaan uusi rakennus kuin yrittää hyödyntää vanhoja.
Kokemuksen rintaäänellä...

Mitä hyvä pihatto sisältää:


  • Kuivan, suojaisan makuuhallin jonne ei pääse tuuli sisään, mikä tahansa hökkeli ei siis kelpaa.  Parasta olisi mikäli hallissa olisi eteinen jonka kautta hevoset tulevat sisälle, mutta mikäli ei niin ovessa on oltava ainakin tuulensuojaverho ja hallin oltava sen mallinen että siinä on kohtia johon viima ei vahingossakaan pääse ovelta. Alusta on pidettävä päivittäin puhtaana ja riittoisana. Varsinkin lämmittävää lantapatterikerrosta rakentaessa on pidettävä huolta puhtaudesta, hyvin käymällä lämmittävä kerros ei rakennu sillä että laiskasti jätetään vain kakat keräämättä!
  • Kuivan kohdan myös ulkona. Suomen oloissa on hankala välttää sitä että pihatto ei mutaantuisi täysin, mutta olisi hyvä yrittää saada edes yhdestä nurkkauksesta kuiva, jottei hevosten pitäsi valita sisällä kuivassa olemisen ja ulkona metrisessä mutavellissä tarpomisen väliltä. Helpointa on tehdä pihatosta niin laaja asukasmäärään kohden, ettei se pääse kokonaan mutaantumaan. Mikäli tilat eivät sitä salli niin hiekalla ja rouheilla saa ihmeitä aikaan. Ja ottamalla lapion käteen ja lappamalla mutaa pois...
  • Paljon tilaa. Pihattoa ei saa buukata täyteen, jokaisella hevosella pitäisi olla reippaasti omaa tilaa — myös makuuhallissa! Mikäli asukkaille tulee erimielisyyksiä, pitää osapuolien pystyä ottamaan etäisyyttä toisiinsa.
  • Runsaasti heinää. Tällä en tarkoita että heinää pitäisi olla vapaasti 24/7 niin paljon kuin hevoset tahtovat, koska silloinhan ne vain passivoituvat heinäkasalle kerryttämään heinämahaa. Sen sijaan hevosille pitäisi tarjota useita kertoja päivässä heinää, niin että pupellettava jakaantuisi tasaisesti päivän ympäri, ja laittaa yöksi sen verran syötävää että varsinkin talvisin kaikki pystyvät pitämään itsensä lämpimänä syömällä. Koska ymmärrettävästi harvalla on aikaa juosta parin tunnin välein heittämässä heiniä, ovat kaikenlaiset heinäautomaatit ja pienisilmäiset verkot kullanarvoisia. Vaikka pihattohevonen tarvitseekin syötävää pysyäkseen varsinkin kurjilla keleillä lämpimänä, ei se ole silti tekosyy antaa sen paisua muodottomaksi.
Millaisia hevosia pihattoon voi sitten pistää? Kaikenlaisia. Monesti erehtyy ajattelemaan että vain karaistuneet ja hyvin kylmää sietävät rodut, kuten alkuperäisponit, suokit, issikat jne. pystyvät siellä elämään, mutta myös kylmälle herkemmät rodut voivat hyvin hoidettuina nauttia pihattoelämästä. Tunnen esimerkiksi erään nuoren arabin joka on melkein koko elämänsä elänyt pihatossa ongelmitta, ja itsekin pidän lämminveristä sujuvasti pihalla. Näitä vempuloita pitää vain loimittaa enemmän ja tarkemmin, ja suojaisa, viimaton paikka on entistäkin suuremmassa roolissa mikäli laumassa on lämmin- tai täysverisiä. Myöskin klipattua hevosta voi pihatossa pitää, kunhan silloinkin pitää huolen että hevosella on lämmin ja kuiva loimi myöskin kylmillä keleillä. Olen kirjoittanut loimituksesta ja hevosen lämpötilan tunnistamisesta jo aiemmin, tekstiin kannattaa perehtyä ihan vain jo silkasta uteliaisuudesta. :)

Maailma ei ole kuitenkaan mustavalkoinen: joillekin harvoille hevosille pihatto ei sovi, ja nämä on aina mietittävä tapauskohtaisesti. Esimerkkinä salarakkautta saanut tamma, joka varsoo talvella (tämä on oikea vuosisadan rakkaustarina, josta minun on pakko kirjoittaa joskus myöhemmin pidemmin) ei voi olla pihatossa ainakaan kannon viimeisimpinä kuukausina. Olisi kamala tragedia mikäli pieni varsa syntyisi märkänä myttynä pakkaseen... Joten luonnollisesti tamma viettää loppuajan yöt karsinassa, jo paljon aiemmin laskettua aikaa siltä varalta että varsa tuleekin etuajassa. Saman talven aikana en pientä varsaa myöskään suosittele pihattoon pistämään, vaan antaa sen olla karsinaelossa siihen asti että sää alkaa oikeasti olemaan lämmin. Seuraavana syksynä varsa osaakin jo kasvattaa kunnon talvikarvaa ja on valmis pärjäämään pihatossa. Kokonaan toinen asia on "normaaliin" aikaan, maalis-elokuussa syntyneet pienokaiset, jotka voi jo saman vuoden syksyllä totuttaa pihattoon.

Melkein kaikki hevoset pärjäävät siis pihatossa: rotu, ikä ja käyttötarkoitus eivät sitä estä, kysyvät vain omistajan viitseliäisyyttä loimittaa ja hoitaa. Kannattaa tarttua pihattomahdollisuuteen mikäli omalle hevoselle se on, sillä turpakaverillesi se on 99% tapauksista paras vaihtoehto. Hevonen on luotu liikkumaan. :)


sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kaviot, kengillä vaiko ilman?


Toiset ovat kengättömyyttä vastaan, toiset taaskin kengitystä. Minä itse en sano tähän juuta enkä jaata, sillä asia on niin hevos- ja tilannekohtainen ettei siitä minusta yksinkertaisesti vain voi lähteä laukomaan mitään yksiselitteisiä totuuksia. Pääperiaatteena yritän pitää hevoseni ilman kenkää, mutta jos se jostain syystä ne tarvitsee niin olen valmis niitä käyttämään — tosin vain mikäli bootseista eli töppösistä ei ole mitään apua. Suomen oloissa on hankala pitää hevosta täysin kengättä (naulattavia, liimattavia tai puettavia), joten suosittelen kaikkia katsomaan realistisesti oman hevosensa tilannetta: vaikka täysi kengättömyys onkin oikea ihanne, niin onko se kuitenkaan fiksuin vaihtoehto? Joskus sitä vain sokaistuu niin paljon oman aatteensa vuoksi, että aiheuttaakin sillä enemmän harmia kuin vastustamallaan aatteella! Ja tämä koskee kaikkia aiheita, ei vain perinteistä kengät vs. kengätön-kiistaa.

Kaikilla vaihtoehdoilla on sekä hyviä että huonoja puolia, ja minusta mustavalkoinen jyrkkämielipiteisyys on kaikista huonoin vaihtoehto hevosen hyvinvoinnin kannalta. Kolikoilla on kääntöpuolensa, tässä niistä muutamia:

Kengitys

  • Suojaa hevosen kavioita, ehkäisee oikein tehtynä ruhjeita ja muita vaurioita.
  • Mahdollistaa hankalienkin kavio- ja jalkavaivojen sekä sairauksien parantumisen.
  • Ei anna kavion joustaa, kaviomekanismi ei pääse pumppaamaan.
  • Pito on ilman hokkeja huono.
  • Kuivattaa ja haurastuttaa kaviota, varsinkin pohjallisten kanssa.

Kengättömyys
  • Oikein vuoltuna tukee kavion ja jalan oikeanlaista liikettä ja toimintaa.
  • Kaviomekanismi pääsee pumppaamaan, veren- ja lymfakierto on normaali -> suorituskyky kasvaa, terveys kohenee.
  • Kavio pääsee oikeanlaisella pohjalla (ei hiekkatarhassa ainakaan siis) ollessaan pitämään kosteustasapainonsa sopivana. Kavio on vahvempi kuin kengitettynä.
  • Varsinkin pitkään kengitetyillä hevosilla voi ottaa aikansa tottua kengättömyyteen, tunnehan on sama kuin itse alkaisit äkkiä kulkemaan paljain jaloin.
  • Mikäli kavion holvi on matala, osuu antura liikaa maahan ja kipeytyy nopeasti kovilla tai terävillä pohjilla. Myös vierasesineet tunkeutuvat kavioon helpommin. Luonnostaan hyvin matalaholvisille hevosille kengättömyys ei siis sovi.
  • Vaikka kavio pitääkin yllättävän hyvin, ei se silti (vesi)jäällä grippaa paljon rautaa paremmin. Suomen olosuhteissa pohjien kanssa saa siis olla tarkkoina...

Bootsit eli töppöset
  • Suojaavat jopa paremmin kuin naulattavat kengät.
  • Voidaan kätevästi ottaa pois ja pukea jalkaan taas tarvittaessa,"vapaa-ajalla" hevosen kavio pääsee pitämään normaalia kosteustasapainoaan ja pysyy vahvana.
  • Pitävät urituksena ja nastanlisäysmahdollisuuksiensa vuoksi liukkailla keleillä ja esim. asfaltilla paremmin kuin paljas kavio tai rautakenkä.
  • Oikein sovitetussa töppösessä kavio mahtuu laajenemaan eli kaviomekanismi toimimaan. Lisää nesteidenkiertoa, samalla siis myös suorituskykyä sekä terveyttä.
  • Ainakin vielä suhteellisen kalliita, uusina halvimmat löytämäni mallit sekä Suomesta että ulkomailta tuontikuluineen ovat olleet n. 90-100€ per bootsi. Nettikirppareilta tms. voi toki löytyä halvempina.
  • Sopivaa mallia voi olla vaikea löytää, varsinkin jos hevosella on millään tavalla vähänkään erikoisemmat kaviot. 
  • Hevosesta ja mallista riippuen saattavat hiertää, mukaan kannattaa ostaa neopreeniset "nilkkasuojat". Esim. Boa-merkillä on hyviä suojia.
  • Matalaholviset, herkät hevoset saattavat yhä arkoa bootsinkin kanssa.

Kaikenlaisiin muotivirtauksiin on syytä suhtautua ennakkoluuloisesti ja kriittisellä silmällä. Erilaiset vuolutekniikat jne. voivat olla pitkässä juoksussa todella vahingollisia hevosille. Jostain kumman syystä myöskin välillä tuntuu että "tiedostavat hevosenomistajat" ajattelevat kengittäjien olevan jämähtäneen vanhoihin aatteisiin ja olevan kengättömyyttä ja töppösiä vastaan, vaikka asia ei todellakaan ole näin! Hevosen kavio on pysynyt kaikki yhteiset vuosituhannet ihmisen kanssa samanlaisina rakenteeltaan, joten hyväksi havaittuja vuolu- tai kengitysmalleja, joilla pyritään tukemaan kavion luonnollista rakennetta eikä pakoteta sitä tai jalkaa uuteen malliin, ei ole syytä muuttaa. Kaiken uuden ja mullistavan kanssa kannattaa siis käyttää maalaisjärkeään sen sijaan että antaisi ylpeytensä tai aateorjallisuutensa johdattaa.

Tärkeintä on, että hevosella on hyvä olla!

Somen paineet: feikkimuodosta

Kummassa kuvassa on parempi ravi/ratsastaja? Kumman julkaisisit mieluummin Instassa? Mikäli vastasit "ylemmän", pysähd...