Apuohjat ja niiden käytöstä

Mikään maailmassa ei ole puhtaasti mustaa tai valkoista,  hyvää tai pahaa: totuus löytyy sieltä välistä. Näin on myös apuohjien laita. Lähtökohtaisesti en niistä pidä — hevosen oikean ratsumuodon löytyminen niin että hän itse sen ymmärtää ja kroppa ehtii mukana, se vie vuosia. Sitten tulemme me malttamattomat nykyihmiset, jotka tahtovat hevosen heti ekoina kuukausina saada "edestä pyöreäksi" ja "polkemaan hyvin alleen". Monesti lopputuloksena on kauniin näköinen, mutta rintakehänsä päällä roikkuva hevonen. Se näyttää hyvältä, mutta on kaukana oikeasta muodosta — siitä muodosta, jossa hevonen kantaa sekä itsensä että ratsastajansa vahingoittamatta itseään pitkässä juoksussa. Ikinä ei hevosta vedetä ohjalla, oli se sitten kädessäsi, joustochampon tai martingaali, "oikeaan muotoon", sillä se opettaa kaulan ja pään asennon mekaaniseksi tempuksi eikä seuraukseksi oikeasta koulutuksesta.

Houkutus käyttää (apu)ohjia pyytäessä hevosta "nyökkyyn" on suuri, enkä ole ollut immuuni sille itsekään. Yhtä suuri on himo käyttää kaikenmaailman juoksutusjärjestelmiä joilla saataisiin hevonen ottamaan takajaloillaan pidempiä askelia. Katselin juuri Hööksin uudesta kuvastosta naruhirvitystä, joka "houkuttaa hevosta pyöristämään selkänsä ja käyttämään takaosaansa". Kuvan hevonen oli kaulasta pyöreä ja takajalat viuhuivat hyvin alle, mutta se röhnötti etuosallaan: etujalkojen, lapojen ja kaulan tulevat ongelmat, here we come! Apuohjilla tarkoitetaan varmasti aina hyvää, tuskin kukaan hevostaan tahallaan vahingoittaa tai vie koulutuksellisesti alas, mutta joskus ajatus ei vain kohtaa toteutusta. Apuohjista voi minun mielestäni kuitenkin joskus olla hyötyäkin, kunhan valitsee sille oikean tilanteen. Minunkin tallini naulassa roikkuu joustochampon, juoksumartingaali ja juoksutusvyö.


Apuohjilla hevosen muotoa lähdetään kasaamaan väärästä päästä. Kun me saamme hevosen nostamaan itseään lavoista, ylälinja pyöristyy ja takaosa aktivoituu automaattisesti. Muuta ei tarvita. Kun hevonen pysyy tasapainossa, swhung säilyy kaikissa askellajeissa ja kaikilla kaarilla, voidaan lähteä pyytämään aina vain korkeampaa muotoa houkuttamalla lapoja ylös ja painoa yhä enemmän taakse. Sitä on mahdotonta aikaansaada apuohjilla, vaan hevosen on itse tajuttava mitä ohjaaja siltä pyytää, ja sekin vasta sitten kun peruskunto on kasassa. Apuohjien käyttö muodon tavoittelussa on 99% tapauksissa oikomista, kun ei jakseta/ehditä odottaa että hevonen sitten vuoden parin päästä pääsee etenemään vähän lyhyempään muoton.

Mutta sitten on se 1%. Mikä se on? Kuten tekstin alussa mainitsinkin, mieleeni tulee muutama spesiaalitilanne jolloin apuohjasta on oikeasti apua.

1. Entisen ravurin/laukkaajan koulutus. Juoksijalla työskentelymuoto on päinvastainen ratsuun: alalinja on pitkä, ylälinja lyhyt. Monesti varsinkin ravureilla pää pidetään jopa mekaanisesti (apu)ohjalla (eli tässäkin tapauksessa syy on alunperin (apu)ohjassa... Jännittävää.) ylhäällä, jotta jalat voisivat ottaa pitkää askelta ja kroppa on optimitilassa nopeuteen. Kun hevonen on oppinut tämän muodon, ei se välttämättä edes vapaa-ajalla liikkuessaan osaa laskea enää päätään tarpeeksi eteen-alas. Tällöin on minusta hyväksyttyä käyttää joustochamponia auttamaan hevosta laskemaan päätään, mutta sekin löysällä kumpparilla: riittää, että kuminauha ottaa kiinni jos hevonen nostaa päänsä ääriasentoon. Once again, "ikinä ei hevosta vedetä edes maailman pehmeimmällä champonilla "oikeaan muotoon", sillä se opettaa kaulan ja pään asennon mekaaniseksi tempuksi eikä seuraukseksi oikeasta koulutuksesta." Champon on niin löysällä kuin se voi, estäen tosiaankin vain ääriasennon eli turpa kohti taivasta. Heti kun hevonen tarjoaa pieniäkin pätkiä itse vaikkapa kapsonista heiluttaessa päätään edes sään korkelle, kumpparista voidaan luopua. Ratsastaessa saman tehtävän ajaa juoksumartingaali, joka myös estää hyvin ääriasentoja.
2. Ohjastuntuman opettelu juoksuttaessa. Varsinkin herkkähipiäisimmille remonttihevosille olen opettanut ohjastuntuman olemassaoloa pehmeällä kuminauhalla tai sivuohjalla jossa on superpehmeät ja periksiantavat "kumidonitsit". Ihmisen käsi ei ole ikinä 100% stabiili, ei varsinkaan omani, joten joskus tasaisen tuntuman harjoittelu on helpointa aloittaa takuutasaisella kuminauhalla. Silloinkaan tarkoituksena ei ole pitää apuohjaa lyhyenä ja opettaa hevosta muotoon, vaan avustin pidetään vain sen verran olemassa että kevyt tuntuma pysyy ilman ohjan pyykkinaruefektiä, eli se epätasaisesti löystyy ja kiristyy vuoron perään. Tässä kannattaa olla tarkkana, mihin ja miten apuohjan kiinnittää: siinä ei saa olla mitään elementtejä kiinni hevosen jaloissa tai takaosassa, vaan ohjien on kiinnityttävä pelkästään satulaan tai juoksutusvyöhön pehmeän tuntuman aikaansaamiseksi. Apuohjan käyttö ei myöskään ole pitkäkestoista, muutama treenikerta maksimissaan — ja silloinkin "tuntumalla" muutamia minuutteja, vain sen verran mitä hevonen minimissään vaatii. Liiallinen kumpparin käyttö voi opettaa hevosta nojautumaan ohjaan.
3. Esteradalla kuumien hevosten kanssa. Kun vauhtia on paljon ja alla hevonen jonka kanssa vaarana on että intopiukeudessaan se heittää turvan taivaisiin niin ettei näe eteensä/nousee jopa pystyyn, on minusta ihan oikeutettua käyttää juoksevaa martingaalia. Silläkään ei saisi luoda liian tiukkaa raamia hevosen ympärille, vaan martingaali on vain tasan tarkalleen niin kireällä että se estää ääriliikkeet, kuten kohdassa yksi jo esiteltiin. Toki apuohja on tässä tapauksessa vain oireiden laastarihoitoa: koko ajan meidän pitäisi myös työstää asiaa, joka ylipäätänsä saa hevosen henkisen kupin kaatumaan radalla niin paljon. Onko se jännitys, innostus, kokemattomuus? Meidän pitäisi aina pyrkiä kohti tilannetta, jossa voisimme ratsastaa ilman apuohjaa.

Apuohjista käytän näissäkin ääritilanteissa vain joustochamponia, juoksumartingaalia, pehmeissä ja osaavissa käsissä gramaania tai todella joustavaa (ei Hööksin tai Horzen prutkuja siis) sivuohjaa. Kaikki kiinteät viritelmät ovat no-no, samoin gramaani jos sillä tahdotaan vain heppa nyökkyyn. Gramaania voi käyttää martingaalin tai ravuria/laukkaajaa kouluttaessa kumpparin korvikkeena, jos se pysyy normitilanteessa löysänä, kiristyen vain ääriasennossa. Pehmeän käden tarpeellisuudesta tarvitsee tuskin edes mainita. Gramaanin etu on se, että sen pituutta voi muokata lennossa: tosin miksipä meidän tarvitsee sitä tehdä, jos käytämme apuohjaa vain ääriasennon estämiseen emmekä muodon hakemiseen? Jos käytettävissäsi on siis juoksumartingaali, kumpparit tai pehmeät sivuohjat, ovat ne minusta paremmat vaihtoehdot.

Oikeutin tämän reppanan issikanpalluran kanssa apuohjat siksi, ettei polle pysynyt muuten esteillä tai maastossa
lapasessa. Jännästi se vain jännittyi ja sinkoili entistä enemmän... Ongelma ratkesi kun aloitin lännenratsastuksen ja 
riisuin sen mukana kaikki apparit ja kauhukuolaimet pois. :P 

Lähteet:

horsefulnesstraining.com | Lunging: the most common mistakes

Olivia Towers Dressage | Draw reins - the truth