Ratsastuksen sairas maailma

Huomio: postaus sisältää yhteiskuntavihaisen miehen agressiivis-agressiivista tekstiä. Jos olet kova kimpaantumaan, kannattaa harkita tahdotko lukea tätä venttiranttausta. :P 
Kirjoitin tekstin lähinnä kouluratsastuskulmasta sen ollessa minulle sydäntä lähimpänä, mutta voit soveltaa kouluratsun tilalle este-, reining-, vikellys-, askellaji-, matka- tai harrastehevosen jne. Valjakot, ravurit ja laukkaajat myös. Kaikki ne hevoset joista ihmiset hyötyvät.

Ja kun kumminkin mietitte että millä oikeudella paasaan, niin minulla on hyvin ihon alle menevä omakohtainen kokemus. Kaikki alkoi siitä kun yritin tehdä nuoresta täysverioriista kouluratsun keppiä vai porkkanaa-periaatteella. Lopputulos oli yhtä harmonista, vaivatonta ja kaunista ratsastusta kuin voitte vain kuvitella, kuin satua.... (Jos missasit sarkasmin.) Samainen hevonen on minulla yhä, ja korjaan edelleen silloin tekemiäni koulutusvirheitä. Yritän pelastaa hevosen luomastani suosta. Tunnen loputonta omatunnontuskaa tämän rakkaimman, parhaimman ystäväni puolesta, mutta jos jotain hyvää pitää keksiä hänen silloisesta väärinkohtelustaan niin löysin sen vuoksi klassisen ratsastuksen, koulutuksen kemian, ja sen jälkeen olen voinut kouluttaa kaikki hevoseni alusta alkaen ilman että menetän heidän elämäniloaan ja sisäistä paloa.

Hevonen ei ole kouluratsastusta varten  — kouluratsastus on hevosta varten.

Nykymaailmassa hevonen on harrastekaveri, urheiluväline, elitistinen sisältö tekemään elämästämme mielekästä. Se ei ole huono asia: jos hevosista ei olisi tullut koneellistumisen myötä harrastusta ja kilpaurheilua, olisi moni asia nyt toisin. Ei olisi samanlaista ratsastuskoulukulttuuria ja harrastuneisuutta. Moni rotu olisi painunut unholaan, esimerkiksi kotoisa suomenhevosemme.

Nykyisin emme enää tarvitse hevosta päivittäiseen liikkumiseemme, emme töihimme emmekä sodankäyntiin. Sinänsä onnekasta hevoselle, mutta jotakin on sen mukana mennyt myös huonompaan suuntaan: kun hevonen on "vain" ekstraa elämässämme, ei meidän enää tarvitse kiinnittää huomiota yhteistyöhömme samalla tavalla. Nykyaikana meillä on kiire edetä: täytyy saada äkkiä polle tietylle tasolle, päästä menestymään, harrastaa "oikeasti". Hevosesta tulee suoritusväline: se täytyy ratsastaa tiettyyn muotoon tietyssä ajassa, sen täytyy olla hieno, on näytettävä muille että minä osaan, minä pärjään, minä pystyn. Tästä ranttasinkin jo edellisessä postauksessa, joten en sukella aiheeseen sen syvemmin nyt. Mikäli et ole tekstiä lukenut, kannattaa se käydä läpi ennen kuin jatkat tätä.

Tämäkö on meistä nykyisin kaunista ratsastusta?

Me tahdomme tuloksia nopeammin kuin hevosen kyky kehittyä halutulle tasolle on. Me olemme unohtaneet ratsastuksen olevan parilaji: me kuvittelemme määräävämme hevosta ja hevonen tekee mitä pyydetään sen sijaan että tanssisimme yhdessä, yhteensulautuneina olentoina jotka kuuntelevat ja kunnioittavat toisiaan. Jos hevonen niskuroi, näytämme sille että se ei ole vaihtoehto. Lopulta hevonen nöyrtyy eikä enää temppuile: voi miten mukava ja nöyrä ratsu onkaan hevonen joka on luovuttanut kaiken yrityksen vaikuttaa omaan elämäänsä! Se ei pukita eikä ryysi, ei kiellä eikä niskuroi. Voimme keskittyä rauhassa liikkeiden tekniseen parantamiseen ja tason nousuun kun hevonen on sisältä kuollut. Sillä on huono päivä? Sen vatsaan koskee? Sitä jännittää? Ratsastaja painaa selkää kuvitellessaan hevosen liikkuvan paremmin kun hän tuuppaa sitä takanojaisella, yliryhtisellä istunnallaan? Sillä on suussa painehaava? Vuohisnivel on kipeä laitumella otetun harha-askeleen vuoksi? Ei hätää, hevosesi on takuuvarmasti nöyrä eikä kerro olostaan eleelläkään! Se kantaa sinut niska pyöreänä ja pitkällä askeleella komeana kuin patsas ennenaikaiseen hautaansa saakka. Mitä väliä vaikka se onkin stressaantunut ja ahdistunut? Kunhan vain näytämme päteviltä ratsastajilta ja kisoista tulee kivoja ruusukkeita seinälle!

Tästä kuvasta pidän. Vahva ylälinja, pehmeä alalinja, kuuliainen ja istunnalla toimiva ratsu. Kuva on juuri niiltä hetkiltä kun ymmärsin mitä klassinen ratsastus oikeasti merkitsee: vähemmän on enemmän.

Tässä edellisen kuvan harmonia on kadonnut, kun pyysin korkeampaa muotoa kuin mitä hevonen pystyi vielä oikeasti tarjoamaan. Liike ei mene enää selän läpi, huomaatte sen kun katsotte selkää ja takajalkoja. Energia katkeaa myös niskassa, hevonen kompensoi puuttuvaa voimaansa nostamalla kaulansa korkeimmaksi kohdaksi atlasnikaman sijaan. Alalinja on kuitenkin säilynyt pehmeänä (katsokaa alakaulaa, sen täytyisi aina olla "löllö") eli ratsu ei ainakaan vielä tässä stressannut. En muista jatkoimmeko kuvauksia vielä miten pitkään tämän räpsyn jälkeen, mutta jos jatkoimme niin siinä tilanne oli varmasti jo toinen.

Vielä 200 vuotta sitten asiat oli toisin. Hevosen piti luottaa ratsastajaansa. Sen täytyi olla oikeasti hyvässä kunnossa — niin fyysisessä kuin psyykkisessä — ollakseen hyödyksi. Kuvittele pistäväsi tuolta GP-kentiltä stressattu, pinkeäkaulainen, showliikkeinen urheiluhevonen sotatantereelle. Kauanko se jaksaa pitää avotaivutusta hyökätessäsi ja sulkutaivutusta perääntyessäsi? Kauanko se jaksaa pitää jalkamiehet loitolla luotasi? Kauanko se jaksaa tehdä piaffea tai terre a terrea sinun iskiessäsi miestä maahan, valmiina sinkoamaan täyttä laukkaa pyynnöstäsi? Nimenomaan pyynnöstäsi: joutuisitko pakottamaan hevostasi rintamaa päin, ohjaamaan sitä vahvoin ottein, pitämään kovaa kuolainta jotta se pysyisi hallinnassasi? Joutuisitko käyttämään energiaasi hevosen hallussapitoon?

Kuvittele että sinut ja ratsusi, oli se sitten oma tai vaikka suosikkituntsarisi, lähetettäisiin rintamalle. 

Tempperamentistaan huolimatta, lähtisikö se luottavaisin mielin mukaasi? 

Pystytkö luottamaan siihen että vaikket jatkuvasti roikkuisi ohjassa (mikä on btw melko mahdotonta jos sinulla on ohjat yhdessä kädessä ja ase toisessa) ja ohjaisi pohkeella, se pysyisi läsnä eikä heittäisi sinua pakokauhuisena selästään, hylkäisi ja pakenisi itse? Pelkääkö hevosesi sinua? Nöyrtyykö se raippasi, kannustesi, käsiesi, edessä? Kapinoiko se koskaan? Kuunteletko koskaan mitä hevosesi sinulle kertoo? Oletko pysähtynyt rangaistuksen sijaan kysymään, miksi hevosellani on kurja mieli?

 Nykyinen ylilyöty näyttävyys koituisi kohtaloksesi: häntä korkealla ja etujaloillaan kauhova hevonen on kyllä kaunis katsella, mutta se ei ole oikeassa ratsukunnossa. Se mitä nykyinen kouluratsastus vaatii ei palvele hevosen tarpeita. Kun hevosen selkä on pyöreä ja se on harmoniassa, se ei pysty kantamaan häntäänsä korkeana lippuna. Se ei pysty ottamaan samanlaisia harppauksia lisätyssä ravissa nykyisiä matkoja niin että energia kulkee selän läpi ja rungon lihakset pystyisivät pitämään selän vahvana ratsastajan kannattelemista varten. Kun selkä on notkolla, hevosen on vaikea pysyä tasapainossa, sillä on mitä luultavimmin kipua tai ainakin epämukavuutta, se on stresssaantunut.

Tietenkin vielä ratsastustaidon kulta-aikoina 1500-1800 oli myös niitä jotka laittoivat asiat väärään tärkeysjärjestykseen ja oikoivat koulutuksessa käyttäen pakotteita ja lahjuksia, mutta he toisaalta tulivat myöskin ennemmin tai myöhemmin oikomisestaan kärsimään aivan konkreettisesti, toisin kuin nykypäivänä. Nykyisin ratsastamalla hevosta raipalla uhkailemalla, pohkeilla pakottamalla ja ohjalla vetämällä, saat ehkä lisää mainetta ja kunniaa. Kenties olet seuraava MM-kultamitalisti?

Tämä maailma on sairas.

Ota ensimmäinen askel sen parantamiseksi. Anna omatuntosi kolkuttaa. Se on kivuliasta, paha olo vyöryy ylitsesi kuin hyökyaalto tajutessasi kuinka paljon kärsimystä olet aiheuttanut rakkaimmalle hevosystävällesi tietämättä sitä itse, seuraten vain sokeasti sitä mitä muutkin tekee. Kuinka uskollinen ystäväsi, yhteistyökykyinen ja innokas ratsusi, onkin ollut sitä vain siksi että on pakko. Ehkä hän on joskus koittanut kertoa ettei osaa, ei ymmärrä, ei pysty, ei jaksa, ei tahdo, ja sinä olet vain pakottanut jatkamaan? Läiskässyt raipalla tai paukauttanut pohkeella? Ollut kuin opettaja liikuntatunnilla, joka on käskenyt pahaa oloaan valittaneen oppilaan pitämään turpansa kiinni ja jatkamaan juoksemista? Yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes hevonen on luovuttanut yrittämästä niin että olet päässyt kehumaan miten se on vihdoin alkanut toimimaan, "innostunut tekemään", onpas siitä tullut kiltti ja yhteistyönhaluinen. Onneksi olkoon, olet murtanut hevosesi äänettömäksi orjaksesi.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Uskallatko sinä avata tämän oven?

Ei.

Ei.

EI EI EI.

Somen paineet: feikkimuodosta

Kummassa kuvassa on parempi ravi/ratsastaja? Kumman julkaisisit mieluummin Instassa?

Mikäli vastasit "ylemmän", pysähdy hetkeksi miettimään. Miksi?

Termi "koulutuuppari" on harhaanjohtava: kouluratsastaja — eikä sen puoleen kukaan muukaan kunnollinen ratsastaja — ei tuuppaa istunnallaan hevosta yhtään minnekään! Ei lisätäkseen vauhtia; ei lisätäkseen askeleen pituutta; ei rytmittääkseen tempoa.

Istunnan on toki mukailtava hevosen liikkeitä, mutta yliliikkumisella vain häiritsee hevosen suoritusta ja pahimmillaan saa sen alalinjan jännittymään — ja hox, selkä voi olla notkolla vaikka niska olisikin kivasti korkealla, turpa alhaalla ja takajalat alla. 

Tätä "feikkimuotoa" näkee aika usein, niin harrastelijoiden somekanavilla kuin GP-kisalähetyksissäkin. Myös omissa vanhoissa kansioissani... Nykyisin elämä on hektistä. On kova kiire saada edistystä aikaiseksi, päästä kisaamaan, näyttämään kyntensä. Pitää olla yhtä hyvä, ellei parempikin, kuin muut. Tulee helposti paineita: "hevosen pitää olla kivasti muodossa ettei kukaan vain luulisi että olisin kelvoton ratsastaja." Siinä on helppo kaava lähteä oikomaan koulutuksessa, vähän lähteä sillä kädellä nykimään hepoa nyökkyyn, ehkä jos silloin tällöin käyttäisin apuohjia... Hevonen hidastuu apuohjan stabiilista paineesta tai turpaa alas nykivästä kädestä: ei hätää, paukutetaan pohkeella se eteenpäin, kohti kuolainta. Seuraavaksi ratsu ei enää pysy tahdikkaana ja "peräänannossa" ilman kannustusta: no, käskytetään sitä sitten joka askeleella pohkeella, annetaan rytmi, pidetään takajalat alla.

 Sitten hevonen jääkin jo 15-vuotiaana kisaeläkkeelle kun jalat/selkä/pää ei enää kestä.

 Entäpä jos malttaisimme olla välittämättä somesta, emme ottaisi paineita siitä, miten täydellisiä meidän pitäisi heti olla ja miten Pekka Perushepan on osattava viisiveenä mennä jo 80 cm rataa ja osattava piffit ja paffit, laukanvaihdot ja sulkutaivutukset, hyvä ettei courbettea ja capriolea? Kouluttaisimme hevosen niin hitaasti kuin se vain aikaa tarvitsee, antaisimme sen kehittyä rauhassa? Malttaisimme tehdä paljon maasta käsin ennen kuin siirrämme opit selästä annettaviksi, työstää ratsastuksen perustaa rutiinina? Ratsastaisimme hevosen liikkeet rehellisesti takaa suoraan eteen (ei siis esimerkiksi ympyrällä niin että sisätakajalka työntää painopistettä kohti ulkolapaa), antaisimme sen selälle tilaa työskennellä, suulle rauhan olla? Hyväksyisimme sen tosiasian että hevosen turpa ei pysy alhaalla ja niska sekä koko ylälinja pyöreänä, ellemme anna tasaista, rauhallista tuntumaa ja ratsasta liikettä kunnolla selän läpi, vaikka se tarkoittaisikin sitä ettei turpaa enää saakaan ohjalla vetää alemmaksi? Että on edettävä hevosen tahtiin, eikä ensimmäiseen vuoteen muoto tule olemaan tuskin kovin näyttävä? Tai kahteen, kolmeenkaan vuoteen.

 Rehellinen muoto tulee rehellisestä ratsastuksesta.

 Sitä, hevosen oikeaa muotoa, ei näe ehkä ulospäin kuvissa kovin hyvin ilman että harjaantuu kiinnittämään asiaan huomiota. Se ei silti tarkoita sitä että voisimme oman egomme, yhteiskunnan luomien paineiden vuoksi, rytätä hevosta pohkeen ja ohjan väliin jotta näyttäisimme paremmilta.

Minulla on sinulle haaste, jota tällä hetkellä itsekin koitan toteuttaa. Seuraavan kerran kun lisäät someen kuvan ratsastuksestasi, älä laitakaan sitä edustavinta. Laita vaikka toisiksi edustavin, tai jos olet rohkea, vähän huonolla hetkellä räpsäisty kuva: juuri se, jossa ehkä olet etunojainen ratsusi kanssa, jossa ravi on könkkövaiheessa, jossa takaosa on jäänyt talliin asti. Uskalla olla rehellinen, näyttää että sinäkin olet ihminen etkä ylijumala: me kaikki harjoittelemme, emme ole kukaan täydellisiä. Tuskin kukaan niin luuleekaan, niin miksi niin pitäisi uskotella?

Kumpi laukkakuva on mielestäsi parempi hevosen kannalta?

Historiallisen ratsastuksen SM 2018 (kuvapläjäys)

⚔ Viikinkiratsun skill at arms-korkkaus!

En mieluusti kirjoittaisi blogiin mitään henkilökohtaisia tai suoranaisesti omasta elämästäni kertovia postauksia, mutta nyt teen poikkeuksen. Instaan en mitenkään saisi mahdutettua koko kisakertomusta, joten blogini joutuu nyt uhrautumaan. Yritän kuitenkin kertoa sen verran lukijoita ajatellen, että tekstistä saisi jotain ajateltavaakin pelkästään kuulumisten lukemisen sijaan.

Minun on heti alkuun kehuttava, miten hyvä tunnelma kisoissa oli. Ei tarvinnut tallilaistenkaan ihmetellä, miksi pidän historiallisista lajeista enemmän kuin tavan koulu- ja estekisoissa pyörimisestä: kaikki kannustivat toisiaan vaikkei edes tuntisi vastakisaajiaan, olivat vilpittömästi iloisia toistensa puolesta, eikä otettu ryppyotsaisesti asioita. En kuullut kertaakaan arvostelua toisten ratsastuksesta, varusteista, hevosista etc. mikä on oikeasti jo lottovoittoon verrattava ihme kun puhutaan ratsastuskisoista! Minulle ei kertaakaan tullut sellaista oloa että tuntisin itseäni arvostelluksi tai alaspäin katsotuksi muiden kisaajien toimesta, ja se kertoo jo paljon tunnelmasta, minä kun olen sen verran vainottaja että helposti kuvittelen muiden suihin sanoja joita he eivät välttämättä edes ajattele. Miettikääpä estekisat samalla fiiliksellä?! Olisipa mahtavaa! ♥

Matka itsessään sujui todella hyvin, aurinko paistoi ja Viksu on mitä mainioin matkaaja kun ei sano kuljetuksistakaan yhtään mitään. Auto oli täynnä joten tylsää ei ajon aikana tullut, ja koska kerrankin osoitimme todellista ajattelukykyä ja järjestelmällisyyttä niin pakkasimme kaiken jo perjantaina valmiiksi: lauantaina ei tarvinnut muuta kuin keittää kahvit termariin, lastata ratsu kyytiin ja lähteä suunnitellun mukaisesti klo 05:00 kotipihasta.

Ainoon saavuimme ajoissa, joten ehdimme hyvin katselemaan paikkoja Viksun kanssa ja vaihtamaan kuulumisia muiden seuralaisten kautta. Pakko sanoa, että oli harvinaisen mukavaa kun pystyi kulkemaan miekan kanssa ilman että herätti kummastusta ja väistöliikkeitä. :D Parasta on päästä omiensa pariin, ja se olikin tämän reissun pääjuttu ainakin minulle: en odottanut radalta suuria, me kun olimme Viksun kanssa harjoitelleet vasta puolisen vuotta ja nämä olivat meidän ensimmäiset yhteiset skill at arms-kisat. Lähdin sillä asenteella että kunhan pääsen radalle saakka, Viksu pysyisi rauhallisena (ja minä...) enkä iske ketään miekalla vahingossa, se riittää.

Tässä me vieä ravataan.

Verryttelyssä Viksu oli suhteellisen kuuliainen ja rauhallinen. Kotona harjoitellessa varsinkin talvella se oli mennyt kyllä noin 100x paremmin, mutta tilanteen huomioon ottaen olin iloisesti yllättynyt siitä että hän malttoi ravata ja keskittyi ohjeisiin. Pieni viikinkiratsu ei ollut moksiskaan esteistä eikä välineistä, olimmehan jo kotona ahkerasti harjoitelleet kaikkia niistä aina quintainista trebutchetiin ja lohikäärmeestä saraseeneihin. Ainoa sivuloikka tuli kun uran vierellä oli hurja, sininen jakkara. :""D Sarjassamme kun hevonen ei säikähdä laukeavaa katapulttia, pyllyyn iskevää quintainin pussia tai kirkkaanpunaista lohikäärmettä, mutta jakkara... se on paha se!

Kehuin kaikille kovaan ääneen miten ihanan kuuliainen ja rauhallinen Viksu on. Ei olisi pitänyt. Tai ainakin puuta olisi pitänyt koputtaa, sillä radalla meno olikin jo ihan toinen. Minulle tuli klassinen kisapaine kun typeränä katsoin katsomoon ja tajusin että herranjumala nehän katsoo minua. Joo, aika jännää että kisoissa katsovat. Viksu ei paineistu kisaradalla, mutta sen sijaan se lukee ratsastajaa tarkkaan kuin verottaja tilitystä, joten minun jännityshän tarttui sekunnissa ratsuunikin ja soppa oli valmis.

Hetki rauhaa ikuistettuna kameraan. Ihme!

Viksu mennä töhötti starttisummerin pärähdyksestä lähtien possupassia jäykkänä ja jännittyneenä, turpa taivaissa ja selkä notkolla, sen oloisena että vähän kun unohdun selässä niin se ampaisee. Päätin että ennemmin hissuttelemme radan läpi aivan alitemmossa kuin kaahaamme sen päättömänä, joten suoritus oli suorastaan surkuhupaisaa katseltavaa. Kaiken lisäksi itse tosiaankin sähläsin ja unohtelin keskittyessäni pitämään pakkaa edes vähän kasassa... ottaessani kevyttä peitseä painoin vahingossa oikealla polvella, jolloin Viksu kuuliaisesti lähti väistämään vasemmalle ja meinasimme missata koko quintainin sen takia — ehdin korjata linjan mutta kilpi ei kaatunut. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt kääntää peitsen terävä kärki eteen, mutta keskityin niin kovasti ratsuun että se jäi kokonaan tekemättä. Rottajahdin linjalle mennessä Viksu meinasi ottaa spurttia joten käännökseen tuli hauska mutka, rotta onneksi saatiin hyvin painettua seis kun noviisiluokassa vauhti oli niin hidas että sen olisi saanut rivakalla käynnilläkin kiinni. Renkaita emme saaneet ainuttakaan napattua, ja tynnyrin ympäri pyörähdys ei meinannut onnistua kun taas vahingossa väistätin sillä pirun sisäpolvella Viksua ulos kehältä nojautuessani peitseä kohti — pystyin vain kaiholla muistelemaan miten kivasti vielä maaliskuussa pyörähdettiin laukassa, kun nyt meinasin jo käynti-passi-sekameteliblööstä feilata koko jutun. :P Sain peitsen onneksi kuin ihmeen kaupalla jätettyä tynnyriin ja napattua keihään, mutta keihään heittämisen aliarvioin täysin enkä saanut keihästä lohikäärmeen sydämeen: ajattelin tehtävän olevan helppo nakki, onhan kotona meillä lohikäärmeessä tuplasti pienempi reikä, mutta vähättely kostautui ja kuului vain kolahdus kun keihäs osui ohi. Siitä kismittyneenä unohdin täysin vetää miekan esiin, mutta ehdin onneksi vielä paalien yli hypättyäni aseistamaan itseni saraseeneja varten. Yksikään omena ei tainnut haljeta, tippua vain, minulla oli nimittäin perustavanlaatuinen ongelma miekan kanssa: se oli n. 20-30 cm lyhyempi kuin oma rapiirimiekkani, joten järjestelmällisesti olin liian etäällä kohteista. Ärsyynnyin siitä, jolloin unohdin kokonaan iskeä viimeiseltä sotilaalta miekan pommelilla kypärän koristeen alas. Trebutchetia ei noviisiluokkaan loppujen lopuksi oltu edes viritetty, joten se oli helppo nakki, ei tarvinnut muuta kuin osua laukaisimeen.

Pistesaldomme oli huimat 6,28, mutta hei, parempi kuin ei mitään ja hyväksytty rata tuli!  :D Ensi vuoden tavoitteena olisi saada edes desimaalin verran parempi tulos ja pysyä itse rentona, niin ei kävisi mitään peruskämmejä kuten nyt. Täytyy vain kisata vain lisää ja lisää ja lisää, niin en enää jännittäisi katsojia ja heidän mielipiteitään. Onneksi ainakin seuran kesken on henki hyvin mukavaa, ja mitä monesti päivän aikana kuuli niin oli keskustelu "menipä kurjasti." "No mutta näytitte hyviltä, se on tärkeintä!" Samalla asenteella päätin vetää itsekin koko päivän, lähdetään vaikka kengänpohjat
edellä areenalta mutta kunhan hyvältä näytetään niin kaikki on hyvin ✌

Mitä opin?

Jos tähän nyt summaan kaiken mikä vaikutti rataamme, niin seuraavissa kisoissa olen taas vähän viisaampi. Kokemus opetti, että...

• ...verkassa käyn kaiken läpi. Minun piti tosiaan käyttää lainamiekkaa, sillä omassani on vain yksi terä ja kisoissa täytyi käyttää kaksiteräistä, ja vaikka painoltaan ja tuntumaltaan laina-ase oli samanoloinen niin se oli lyhyempi. Jos olisin jo verryttelyssä testaillut miekkaa, en olisi vasta radalla huomannut että minun pitää ratsastaa lähemmäksi saraseeneja. :P
• ...otan rauhassa. Mikäli en olisi startannut ekana, olisin nähnyt että voin mennä radan vaikka käynnissä jos tiukka paikka tulee, niin muutkin tekivät. Sen sijaan yritin urhoollisesti saada possupassia pois ja pitää liikkeen yhä eteenpäin, mikä ainakin Viksun kanssa on mahdoton yhtälö.
• ... otan rauhassa.
• ....otan rauhassa.

Ehkä pitäisi aina meditoida ennen starttia? :D

Vaikka itse suoritus olikin vähän mitä oli ja kaivaudun maan alle häpeästä aina kun näen videon siitä — plus omat oppilaani olivat katsomassa sitä, voi surku, voi häpeä! — niin päivä oli aivan absoluuttisen loistava. Minulla oli hauskaa aamusta iltaan, näin tuttuja, sain vaihdettua kuulumisia ja keskusteltua aiheista kuin aiheistakin. Nyt kun tiedän miten nämä kisat sujuvat niin ensi kerralla uskallan tähdätä jo sijoitukseen. ;)  

Loppuun vielä läjä kuvia, kaikki nämä ja muutkin postauksen upeudet ovat © Päivi Parkkinen — kiitos upealle kuvaajallemme! Totta kai heti radan jälkeen jännitys kaikkosi, joten kuvissa on taas rento ratsastaja ja hevonen. Joku vuosi me olemme radallakin samanlaisia, lupaan!

Minun rakas ystäväni Viksu, luppakorvainen sotaurhoni. ♥ Kyllä miehellä aina pitää vähintään yksi issikka olla...

Kankikuolaimet — miksi, miten, millainen ja milloin?

Kaikki kankikuolaimia — niin perinteisiä bridongillisia kuin yksiosiasia "barokkikankia" — käyttävät ovat varmasti törmänneet jossakin vaiheessa johonkin seuraavista keskusteluista: a) "Miksi kiusaat hevosta kangella?" b) "Ethän vain ratsasta kangella siksi ettet hallitse hevostasi nivelellä?" tai c) "Olethan varmasti tarpeeksi taitava käyttämään kankia?"

Yritän pysyä mahdollisimman objektiivisena tässä pohtivassa postauksessani, mutta ihmisten epäluuloisuus kankia ja niillä ratsastavia kohtaan saa minut hivenen puolustuskannalle. Tiedän, tiedän, ihmisluontoon kuuluu että toisista on helpompi olettaa pahaa kuin hyvää, mutta minua surettaa miksi tällä sosiaalisen median aikakaudella ratsastajat joutuvat puolustelemaan valintojaan ja vakuuttamaan osaamistaan vielä silloinkin kun siinä ei pitäisi olla enää mitään epäselvää. Vaikka mätiäkin omenoita on, niin tuskin suurin osa kangilla ratsastavista ovat valinneet kuolainta hallittavuusongelmien vuoksi? Tai päättäneet itse olevansa tarpeeksi taitavia käyttämään kankea: eiköhän jokaiselle ole auktoriteettitaho kertonut hänen olevan pehmeäkätinen ja ratsun tarpeeksi hyvässä lihaskunnossa ennen kuin hän on ensimmäistä kertaa ylimääräistä rautaa ratsunsa kitaan tunkenut.

Tätä kaveria sattuu, kanki tai ei!

Toki kangella voi kiusata, satuttaa, hevosta, aivan kuten ihan millä tahansa muullakin kuolaimella. Minusta on kurjaa miksi kankia tai muita vipuvartisia kuolaimia niin mustamaalataan, kun aivan yhtä paljon kipua saadaan aikaan lyhyemmilläkin kuolaimilla huonolla ratsastuksella tai epäsopivilla varusteilla. En usko että hevonen nauttii yhtään mistään kuolaimesta, mutta oikealla koulutuksella ja oikeanlaisella ratsastuksessa ja varustuksella se voidaan saada sietämään sitä ilman negaatioita. Riippuu vain ratsusta ja ratsastajasta, mikä kuolainvalinta heille parhaiten sopii.

Kankivarren pituus määrittelee, paljonko kuolaimessa on ns. vipuvoimaa. Mitä pidempi varsi, sen suurempi voima ja sitä pienemmillä avuilla sillä ratsastetaan. Kangella ratsastava on vastuussa siitä että hänen kätensä on pehmeä ja avut pieniä, moninkertaistaahan varsi pienimmänkin otteen moninkertaiseksi. Suuosan muodosta riippuen kanki paineistaa eri osia hevosen päästä: aina kuitenkin vähintään niskasta.

Bridong-kanki.

Bridong on laskeva kuolain, kanki nostava. Kun ratsastetaan bridongin kanssa, on kanki ainakin minun käytössäni hienosäätöä varten: kuten aiemmin kirjoitinkin, kangella saa avuista pienempiä ja minun mielestäni säntillisempiä. Perusratsastus hoidetaan kuitenkin bridongilla.

Barokkikanki, huomaa ohjan pehmeä "roikku". © Sonja Autere

Ilman bridongia ratsastetaan lähinnä lännenratsastuksen ja historiallisten lajien parissa. Lännenratsastuksessahan optimitilanteessa tiukkaa tuntumaa ei ole, ja historiallisten lajien parissa taasen pyrkimys on ohjeistaa hevosta istunnan kautta: kun ohjat ovat yhdessä kädessä ja mahdollinen ase toisessa, ei ratsastus voi mitenkään perustua ohjien käyttöön, jolloin ainakin itselläni tuntuma on mieluiten todella olematon. Barokkikanki näyttää ehkä hurjalta vehkeeltä, mutta sitä ei käytetä (tai taas, ainakaan minä en käytä) kuten modernia kankea. Oikein mitoitetulla barokkikangella ohjat voivat jopa hieman roikkua — tämä on juurikin tuo kutsumani "barokkiohja" — niin että hevonen pääsee rehellisesti kantamaan itsensä eteen-ylös, ja pienetkin sormien liikkeet riittävät asetuksiin ja pidätteisiin. Sanomattakin selvää, että jos bridong-kangella ratsastaminen vaatii ratsastajalta osaamista, niin barokkikanki sitäkin enemmän. Minä olen pitänyt itse ohjanuorana sitä, että minun on pystyttävä ratsastamaan kyseisellä hevosella ilman tuntumaa kaikki askellajit ja vähintään myös peruutukset, pohkeenväistöt ja avotaivutukset. Suoraan sanottuna minun on pystyttävä ratsastamaan löysällä ohjalla, mieluiten vaikka kokonaan ilman ohjia! Tietenkin myös hevosella on oltava riittävä lihaskunto.

Tietonappula: alkujaan kankikuolain oli välttämättömyys kun vähäisellä opilla olleet miehet lähetettiin sotimaan. Hektisessä sotatilanteessa tärkeintä oli että hevonen pysyi hallinnassa: hevosen tyytyväisyyttä tärkeämpää oli ymmärrettävästi että kumpikin ratsukosta selviäisi hengissä. Vasta 1700-luvulle siirtyessä Euroopassa ryhdyttiin kouluttamaan nuoria hevosia ensin nivelkuolaimella ennen kankiin siirtymistä. Samaan aikaan kehittyi myös kaksiosainen kanki: hevosen suu säästyi paljolta, kun keskinkertaisesti ja nopeasti koulutetuille miehille annettiin käteen nivelkuolaimen ohjat kankiohjien lisäksi. Kanki jäi tositilanteita varten, bridongia käytettiin yksikseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ennen varsinaista kaksoiskuolainta "pehmeämpi" ohja kiinnitettiin kankien nivelosaan, samalla periaatteella kuin nykyisissä pelhameissa on.

...No nyt ei ollut kyllä päätä eikä häntää koko postauksessa! :D Lähdin liikkeelle ihmisten kapeakatseisuudesta ja päädyin kertomaan kankikuolaimen historiasta. Elämä yllättää ja punainen lanka on hukassa.

Myös olympialaisilla voi ratsastaa kaksin ohjin. Tämän (tiineen, ehkä sen huomaa ♥) tamman tapauksessa en ollut varma, jaksaako hän pitkästä aikaa bridong-kankea: hevosen kieli väsyy siinä missä muukin lihas, ja lisäkuolain suussa melkein vuoden tauon jälkeen olisi voinut olla liikaa. Pienen hetken ajan kankiohjalla sai nyperrettyä, ja sen jälkeen kankiohjan pystyi jättämään huomioitta ja ratsastaman pelkällä "nivelohjalla". Mikäli suussa olisi myös bridong, en ainakaan itse suosittelisi jättämään kankiohjaa missään vaiheessa huomioitta roikkumaan: erillisenä kuolaimena se voisi jäädä häiritsevästi heilumaan vapaana hevosen suuhun, kun taaskin pelham-systeemillä kangen voi välillä unohtaa omiin oloihinsa. Pelham (joka olisi tässäkin tapauksessa ollut paras vaihtoehto kangen pituuden puolesta, suuosaltaan olympia oli kuitenkin tälle tammalle pehmoisempi kuin tallista löytyvä pelham) on minusta hyvä valinta nuorelle, vasta kankeen totuttelevalle hevoselle tai ratsastajalle.
© Päivi Parkkinen

Lähteet

Equisearch: History of bits, evolution of the double bridle

Historiallisen Ratsastuksen Seura

+ Omat mielipiteeni ja kokemukseni, käsittele omalla vastuulla. ;)