Voiko hevonen tykätä työstään?

Hevonen on pohjimmiltaan laiduntava aron asukki jonka luonto on luonut juuri siihen osaan. Evoluutio ei kehittänyt hevosta kantamaan ihmistä selässään tai vetämään perässään, eli siltä kannalta hevostalous (monen muun asian ohella) on täysin luonnotonta. Hevosen ei kuuluisi elää sitä varten, mutta toisaalta hevosen ja ihmisen yhteistaival on kestänyt vuosisatoja ajanlaskun alusta saakka. Monesti tulee ajateltua että me olemme vain kupanneet nelijalkaisista ystävistämme kaiken hyödyn, unohtaen että myös tällä kolikolla on se toinenkin puoli: ihminen on ehkä teljennyt ja työllistänyt hevosen, mutta sen ei toisaalta ole sen johdosta tarvinnut kamppailla petoja ja luonnonvoimia vastaan. Suojan alta löytyi ruoka ja hoiva. Kimppa ihmisen kanssa hyödytti siis myös hevosta.

Tästä voimme vetää aasinsillan kysymykseen, voiko ratsu (tai valjakko, ravuri jne.) olla onnellinen tehdessään työtään? Minun vastaukseni on että voi, mutta se vaatii omistajalta hieman vaivannäköä ja tietämystä hevosesta eläimenä. Ei siis urheilijana tai lemmikkinä, vaan nimenomaan sosiaalisena laiduntavana saaliseläimenä.

Myöskin ori tarvitsee seuraa, se sitten riippuu aivan yksilöstä että millaista. Tämä kaveri on aina ollut poikalaumassa
ja nauttii ympäri vuoden ruunaremminsä seurasta. 

Hevosen perustarpeet ovat sinällään helppo tyydyttää. Kunhan on ravintoa naaman edessä, liikuntaa ja ulkoilua sekä muiden hevosten kanssa olemista niin ollaan jo plussan puolella. Sillä on kuitenkin eroa miten tarpeet tyydyttää, ja tässä pääsemmekin samalla käsiksi hevosenpidon jonkinasteiseen luonnonmukaistamiseen. Jos esimerkiksi ulkoilu tarkoittaa muutaman tunnin oleskelua postimerkkikokoisessa hiekkatarhassa yksikseen niin että lähin hevoskontakti on aidan yli — jos sitäkään — niin voidaanko sanoa että hevonen pääsee toteuttamaan perustarvettaan liikkua ravintoa etsien ja luoden rajoittamatta sosiaalisia kontakteja muiden hevosten kanssa? Nope. Toki joskus hevosta on vain pakko pitää pienessä tarhassa ja/tai yksin, mutta lähtökohtaisesti minusta jokaiselle hevoselle pitäisi taata perusoikeus päästä kirmaamaan ilman että tarvitsee heti väistää aitaa, kuopsutella ja etsiä itse ravintoa, tutkia ympäristöään ja viettää aikaa muiden kanssa. Villihevonen vaeltaa päivässä jopa yli 40 km päivässä, laidunhevonen noin 16 km — miettikääpä sitä pikkutarhan nurkassa seisovaa hevosta jonka mahdollisesti ainoa kunnon tilaisuus liikkua vapaammin on ratsastus, jolloin silloinkin pitäisi pysyä tiukassa komennossa ilman riemukkaita pierupukkilaukkoja. Suuri pihatto olisi kaikista ihanteellisin vaihtoehto suurimmalle osalle hevosista.

Vapaus laiduntaa eli liikkua ja olla sosiaalinen ovat minusta suurimmat tekijät hevosen onnellisuudessa. Toki muutkin asiat siihen vaikuttavat, kuten oikeanlainen ruokinta, mutta mikäli jomman kumman edellämainituista tavalla tai toisella hevoselta evää niin muutoksen näkee jo muutamassa päivässä. Olen itse todistanut sitä molempiin suuntiin: kuinka aina yksin hiekkatarhassa ulkoillut hevonen piristyi silminnähden ja lopetti hörhöilyn ja kavereihin ripustautumisen kuin seinään päästyään pihattolaumaan, kuin myös kuinka aina vähintään kolmen hevosen laumassa ollut reppana muuttui sulkeutuneemmaksi ja haluttomaksi liikkua jouduttuaan yksin pieneen tarhaan.

Edellämainitut ovat pohja onnelliselle ratsulle, mutta se ei yksin riitä: hevosen täytyy pitää myös työstään! En usko että yksikään kaviokas oikeasti nauttii ratsuna olemisesta, mutta oikein koulutettuna ja treenattuna hevosen voi kyllä saada pitämään työskentelystä ihmisen kanssa. Juju on palkitsemissa ja positiivisessa vahvistamisessa: hevoselle täytyy tulla tunne että työskentely on sille kannattavaa, mikä on sinänsä ihan loogista — et sinäkään varmaan tekisi raskasta päivittäistä työtä ilman palkkaa? Aina kun hevonen tekee jotain oikein on sen saatava siitä välitön palkitseminen, yleensä paineen poisto (=pyydät hevosta väistämään sivulle, sen totellessa lopetat pohkeella paineistamisen merkiksi siitä että toinen teki oikein). Myöskin rapsutus tai rauhalliseen ääneen kehuminen kelpaa, jälkimmäisin mikäli se on yhdistetty hyvään oloon esimerkiksi herkun avulla eli hevonen yhdistää kehusanat namiin ja positiiviseen tunteeseen. Taputusta ei hevonen yleensä miellä kehuksi vaan enemmänkin se hämmentää sitä, eihän se tiedä mitä ele tarkoittaa, joten siitä tavasta olisi ihmisten hyvä päästä eroon.

Tehtävät on myös hyvä pitää vaihtelevina. Välillä voi heittää ihan leikiksi ja tehdä vain kaikkea mistä hevonen tykkää, oli se sitten railakasta peltorallia tai rauhallisia maastokäppäilyjä. Treenatessa hyvä kaava on minusta aloittaa verryttelyn jälkeen helpolla tehtävällä jonka hevonen osaa hyvin, sen jälkeen n. 10 min treenata vaikeampaa asiaa ja sen jälkeen palata vielä helppoon juttuun vaikka vaikea olisikin mennyt ihan pyllylleen — tai oikeastaan varsinkin silloin, sillä hevosen kannalta on todella tärkeää että päällimmäisin muisto treenistä on onnistuminen. Jos esimerkiksi estetreeni ei meinaa sujua ja kaikki menee huonosti, lasken loppuun yhden esteen pieneksi ristikoksi ja kehun hevosta kuin se olisi keksinyt parannuksen syöpään sen mennessä siitä yli, tyyli vapaa. Näin meille kummallekin jää päällimmäisenä mieleen se että kyllä me jossakin onnistuttiinkin, eikä seuraava kerta ala sillä asenteella että ei tää kumminkaan suju, miksi edes yrittää. Tai ei ainakaan hevosen puolesta, itse kyllä olen sitä mieltä että pessimisti ei pety... :-D

Pähkinänkuoressa onnellisen ratsun kaava:

1. Runsas vapaa liikunta, vapaus olla hevonen ja tehdä hevosten juttuja vaikka se välillä tarkoittaisikin läpikuraista kaakkia kadonneella kengällä. Hevonen on luotu liikkumaan ja puuhaamaan!
2. Sosiaalisen elämän salliminen. Minimissään pitäisi päästä edes aidan yli jonkinmoiseen kosketukseen toisten kanssa, mutta mieluiten hevoskavereiden — tai edes kaverin — seurassa samassa aitauksessa niin että hevoset pääsevät kommunikoimaan toistensa kanssa ja olemaan kosketuksissa.
3. Töistä tehdään hevoselle mieluisia runsaalla palkitsemisella ja treenin oikeanlaisella kasaamisella ja ajoittamisella. Aina piippuun vedetty hevonen ei jaksa enää uskoa että hommissa voisi olla hauskaakin. 

Millainen pomo tahdot olla työntekijöillesi, kitsas tulostavoitteinen niskaanhengittäjä vaiko empaattinen, reilu johtaja?

"Minuahan ei kukaan pomota!" Sitten on ne hevoset jotka tekee mitä milloinkin huvittaa...

Positiivisen mielen voima

Niskuroiko tämä hevonen vai onko se epävarma?
 Mitä ratsastaja tekee oikein? Tekeekö hän mitään väärin?

Hevosen koulutuksen lyhyt oppimäärä: jokainen ensikertalaisesta Kyraan kouluttaa hevosta jatkuvasti sen kanssa ollessaan, tahtoi tai ei. Mitä tahansa teetkin, hevonen oppii siitä — hyviä tai huonoa asioita. Tästä aiheesta tulen varmasti kirjoittamaan vielä enemmän ja syväluotaavammin, mutta näin alkuun otan pintaraapaisua jotta myöskin ne jotka eivät hevosten kanssa vielä paljoa ole touhunneet ymmärtävät pointtini siinä missä konkaritkin. Ja sama "koulutustapa" toimii myös muillakin koirista ihmisiin, joten pay attention! Positiivisuus lisää itseään, joten anna hyvän kiertää!

Esimerkki
Hevonen on ollut muutaman viikon talvilomalla ja käy aivan kierroksilla taluttaessasi sitä maneesiin/kentälle. Normaalisti rohkea ratsusi lähtee poukkoilemaan puuskatuulen mukana jolloin komennat sitä karjaisemalla ja nykäisemällä ohjista.

Esimerkki on suoraan omasta elämästäni muutaman viikon takaa, paitsi että ihme kyllä ehdin ajattelemaan ennen kuin lähdin ärjymään hevoselle — se nimittäin aivan oikeasti säikkyi tuulta sillä hetkellä vaikkei normaalisti siitä hätkähdäkään, sillä tilanteessa oli jo valmiiksi niin paljon jännitettä patoutuneen energian, jännityksen ja kaiken muun vuoksi ettei polle tiennyt miten päin olla. Hevospolo tärräsi ja silmät pyörivät päässä kuin hedelmäpeli, jokainen aisti valmiina antamaan sen ratkaisevan signaalin laittaa rakettimoottorit käyntiin ja liueta paikalta. Jos en olisi ehtinyt huomaamaan merkkejä ja valmiiksi itsekin latautuneena olisin sille rähjännyt niin olisin vain lisännyt painetta, lopputulosta en tahdo edes ajatella. Ainakin hevonen olisi ollut paljon vaikeampi rauhoittaa, pahimmillaan tilanne olisi räjähtänyt käsiin.

Onni oli matkassa kun ehdin käyttämään järkeä ennen tunnetta, ja ojentamisen sijaan keskityin vain itse pitämään omat energiani matalana ja saada tilanteen latauksen laskemaan. Miten se tapahtuu on paljolti hevoskohtaista, tämän pippurisen kaverin kanssa pysyin itse rauhallisena ja annoin sen purkaa juoksuttamalla pahimmat energiapatoumat pois. Se kirmasi viisi minuuttia suuntaansa ja taika oli tapahtunut: hevonen tuli kuulolle ja seurasi mitä siltä pyysin, ollen yhä hieman jännittynyt mutta sen näköinen että pääsisin selkään. Toiset kymmenen minuuttia alkuverryttelin normaaliin rauhalliseen tapaan ja sen jälkeen ratsu tuntui aivan omalta itseltään. Lopputulos olisi voinut olla aivan toinen jos olisin antanut tunteen viedä.

En tarkoita että hevosen kanssa pitäisi olla pehmo, ei tietenkään, rajat pitää asettaa jo aivan turvallisuussyistä. Mitä tällä postauksella haen takaa on se että ihmiset käyttäisivät hieman aikaa sen pohtimiseen, missä tilanteessa käyttää negatiivista vahvistusta (komentaminen, raippa, nykiminen ja muu vastaava mikä tuntuu hevosesta inhottavalta ja nostaa sen stressitasoa) ja missä positiivista (kehuminen, rauhaan jättäminen [!!! Paras mahdollinen palkinto], herkut, paineen poisto jne. stressitasoa laskeva teko). Välillä hevosta on pakko komentaa, jos joku yrittää ryysiä taluttaessa tai hätyyttää minua kauemmas niin pidän huolen siitä että kaverit muistavat mistä kana pissii ja kuka hätyyttelee ja ketä, mutta pidän myöskin huolen että heti kun ne tekevät oikein niin palkinto seuraa heti perästä.

Tekisitkö töitä jos pomosi vain huutaisi sinulle, ei ikinä kehuisi eikä antaisi palkkaa? Siltä tuntuu hevosesta jonka omistaja/hoitaja/ratsastaja ei muista ajatella positiivisesti!

Meni hyvin tai huonosti niin hevonen ansaitsee silti aina palkkansa. :) 

Ongelmallinen loimitus

Ajankohtaista ranttausta loimituksesta. Kiitos ja anteeksi :)

Aliloimitus
Hevonen ei välttämättä vielä tärise jos se on viluinen - värinä on oikeastaan merkki jonka kohdalla viimeistään pitäisi hevosen saada loimi ja/tai paljon heinää pupellettavaksi. (Hevosella on lämpimämpi kun se syö, totta kai nälkäisenä on kylmempi.)

Vilun tunnistamiseen tarvitaan hieman tietämystä juuri kyseisestä hevosesta: Jotkut alkavat kylmissään liikkua levottomasti pitääkseen itsensä lämpimänä, toiset taasen hyytyvät paikalleen, kolmas tulee portille odottamaan sisällepääsyä. Kylmyyttään tönöttävän hevosen erottaminen normaalista seisoskelusta voi olla hankalaa, monesti hevosen ilmeessä on hienovarainen epämukavuus (tiukka alahuuli, silmän muoto, korvat enemmän taakse kuin sivulle päin) mutta ei aina sitäkään. Itse olen oikonut mutkia käymällä ihan suoraan kokeilemassa hevosen pintalämpötilaa: Työnnän käteni karvan sekaan ja jos iho tuntuu viileältä niin arvelen pollen tarvitsevan lisälämpöä. Eron huomaa kun tunkee käden vaikkapa issikan muhkeaan talvikarvaan: Vaikka lautasilla ja selän päällä olisi hyhmäkerros niin ihon pinnalla on lämmintä. Kukapa ei olisi pitkinä tallipäivinä työntänyt käsiään hevosen harjan alle lämpenemään?

Tällaisten pitkäkarvaisten, hyvin kylmään sopeutuvien hevosten kanssa on talvisin sekä helppoa että vaikeaa. Hiotessaan niitä saa kuivattaa tuntikausia mikäli ei klippaa ja samalla sukella loimitusrumbaan. Varsinkin pihatossa elelevät hevoset ovat ongelmallisia hikoamisen kanssa mikäli ei ole vapaata lämmintä karsinaa johon jättää hevonen kuivumaan. Toisaalta taaskin näillä karvamäärillä varustetut hevoset pärjäävät hyvin juuri pihatossa, sillä kuivalla kelillä ei pakkanen niitä puraise lämpökerrosten ja ihoa suojaavan talin ansiosta. Tietonappulana, että juuri sen vuoksi pihattohevosia ei saisi harjata liian usein ja liian perinpohjaisesti, jottei poistaisi vahingossa eristävää talia ihon ja karvan välistä.

Yliloimitus
Yliloimitus tuntuu kuitenkin ainakin minun mielestäni olevan Suomessa suurempi ongelma kuin hevosen jättäminen loimittamatta. Hevosista on tullut isukin/mamman pikku puudeleita joiden luontainen käyttäytyminen ja toiminta ollaan unohdettu ja koitetaan jopa estää. Moni unohtaa sen yllättävän tosiseikan ettei hevonen ole ihminen: Kun sinulla on kylmä niin hevosella ei välttämättä vielä ole, sillä ne sietävät viileyttä paljon paremmin kuin me karvattomat apinat. Moni yli-inhimillistää hevostaan ja lähtee siksi pukemaan sitä turhaan; "Minä en tarkenisi seisoa täällä ilman toppatakkia joten ei pollenikaan". Sitten tarhassa seisoo hyväkarvainen hevonen toppaloimessa muutaman asteen pakkasessa, tosin karva ei kyllä kauaa hyvänä pysy kun sitä liiskaa loimilla pahimmillaan 24/7 niin ettei eristävästä ilmakerroksesta voida enää puhuakaan. Klipatut hevoset ovat tietenkin asia erikseen.

Entäpä sitten se kun hevoset saavat loimivirityksiä päällensä pysyäkseen puhtaina? Ennen kisoja tms. Se on minusta ok, mutta jos joka päivä pitää laittaa loimea ettei hepo vain kuraantuisi niin... Oikeasti. Jos ei jaksa nähdä vaivaa puhdistaakseen hevosen ennen liikutusta niin pakkoko sitä on silti kiusattava laittamalla loimi, joka mahdollisen hiostamisen lisäksi myös vie hevoselta piehtaroinnin ja rapsuttelun mahdollisuuden? Paitsi tietenkin jos sattuu olemaan näppärä kaveri joka riisuuntuu loimestaan itse niin että omistaja saa lähteä valitsemaan uutta... (Been there done that, ja vaati monta Bucasin loimea ennen kuin uskoin ettei hepo sitä tarvinnut.)

En väitä olevani täydellinen, olen sortunut vuosien varrella kumpaankin edellämainittuun. Mutta kuten tuttavani minua hellästi ravisteli vähentämään loimimääriä, "varmaan sinäkin palelit viime talvena mutta olet yhä hengissä - lisäsit vain vaatetta jos huomasit sitä olevan liian vähän. Hevosellesi sama ohje!"

Tämä kaveri ei loimea paljon tarvitse.