Millainen on hyvä opettaja?

Tässä vuosien varrella mitä olen erilaisten opettajien ja valmentajien opissa käynyt, olen tehnyt yhden huomion: opettajan ratsastuksellinen taso ja/tai koulutustaso eivät välttämättä kerro mitään tunnin ja opetuksen laadusta. Olen ollut kokemuksen kautta pätevöityneiden ihmisten opissa ja kehittynyt paljon, kuin myös sm-kisaavan III-tason valmentajan opissa ilman mitään hyötyä.

Mistä tämä johtuu? Ei, en aio todellakaan alkaa väittämään että ohjaajan/opettajan/valmentajan tutkinto olisi turha, päin vastoin! Olen vain huomannut että auktoriteetin meriittilista ei välttämättä kerro mitään, vaan enemmänkin hänen tapansa suhtautua hevosiin ja ratsastukseen sekä opetusmetodit. Menin ratsuni kanssa vain takapakkia tuhlatessani aikaa valmentajalla, joka tahtoi minun ratsastavan tapojeni vastaisesti hyvin paljon pohjetta ja ohjaa käyttäen, ja joka ei tuntunut sukeltavan tarpeeksi hevosen pään sisään — ongelmat ratkaistiin raipalla ja pakottamalla sen sijaan että oltaisiin mietitty että mistä ongelmat lähtevät, ja pureuduttu niiden kitkemiseen juuriltaan. Hevonen muuttui haluttomaksi ja ryhtyi kulkemaan käsijarru päällä, jolloin raippa läiskyi vielä enemmän. Vauhti hiipui lisää, noidankehä oli valmis.

Masentuneena siitä miten "paska ja turhanpäiväinen ratsastaja" olin, lopetin valmennuksissa käymisen ja "akateemisen pipertelyn" kokonaan hetkeksi. Kunnes löysin uuden opettajan, jonka mielenmaisema osui yksiin kanssani. Hän ei kannusta pakottamaan, vaan hänen valmennuksissaan opin ratkomaan ongelmia hevosen vinkkelistä katsottuna. Hän ei ole kisannut "vakavissaan" eikä ole opiskellut valmentajaksi, mutta ratsuni piristyi ja alkoi liikkumaan omalla moottorilla. Opettaja otti minun kokemukseni hevosen käytöksestä tosissaan, eikä solahtanut perinteiseen "se vain perseilee, sun pitää laittaa se liikkumaan"-kommenttiin.

Elämässäni on ollut tusinoittain erilaisia opettajia, ja jos jaottelisin heidät virallisiin- ja epävirallisiin opettajiin, olisi lista aika erilainen kuin hyödylliset ja hyödyttömät.

Tämän pitkän alustuksen päätteeksi pääsen vihdoin asian ytimeen... Minun mielestäni tärkeimmät opetukseen vaikuttavat tekijät:

1. Näkemysten samankaltaisuus. On paljon mielekkäämpi ottaa ohjeita vastaan ihmiseltä, joka suhtautuu ratsastukseen ja hevosiin samoin kanssasi. Minun kohdallani se tarkoittaa sitä, että ratsastus lähtee istunnasta ja siitä että hevosella on hyvä mieli: ratsastaja kertoo mitä pitää tehdä ja pysyy sitten poissa ratsunsa tieltä. 
2. Hevosen ymmärtäminen. Tämä liippaa läheltä edellisen kanssa, mutta on niin tärkeä asia että erotin sen omakseen. Jos opetuksessa keskitytään vain teknisiin asioihin ja siihen mitä paljaalla silmällä nähdään, voidaan aikaansaada pahimmillaan lopullisia haittoja. Opettajan täytyisi osata nähdä tilanteet hevosen kautta, ja välittää tämä kyky myöskin oppilaalleen. Hän välttää vähentämästä hevosen oppimiskykyä stressaamalla, pyrkien pitämään ratsukon rentona. Hän ei yritä edetä liian nopeasti, eikä painosta hevosta — eikä myöskään ratsastajaa — liikaa.
3. Ratsastajan ymmärtäminen. Opettajalla täytyy olla empatiakykyä myöskin oppilaitaan kohtaan. Hän osaa suhteuttaa opetuksensa sopivaksi niin räväköille kuin aroillekin ratsastajille, ottaen huomioon heidän vahvuutensa ja heikkoutensa sekä myös fyysiset ominaisuutensa. Hyvä opettaja ei yritä saada kaikkia oppilaitaan samaan muottiin. (Eikä hyvä oppilas kaikkia opettajia!)
4. Kokemus. Huomaa, että kokemus ei välttämättä korreloi käytyjen koulujen kanssa. Tiivistäen vanhaan sanontaan, mestarin ja aloittelijan ero on se, että mestari on epäonnistunut tuhansia kertoja enemmän. 
5. Koulutus. Viimeisenä ja vähäisimpänä, mutta ei silti aivan hyödyttömänä. Opiskelleella opettajalla on taito suunnitella opetus hyvin, hän tietää lakikiemurat ja mitä voi tehdä ja mitä ei, osaa toimia tilanteissa ja myös lukea tilanteita paremmin. Samat taidot voi omaksua toki vuosikymmenten aikana, mutta käymällä muutaman hassun vuoden koulutuksen säästää paljon omaa energiaa ja aikaa— miksi turhaan junnata, jos opettaminen on intohimo?

Kun kaikilla on hauskaa, ei oppia voi estää! :>

Ahaltek, ei mikään pelkkä kiiltokuvahevonen!

On aivan mahtava huomata miten ahalteket ovat päässeet ns. "pinnalle", niin Suomessa kuin maailmallakin. Varsinkin Staran artikkeli on pyörinyt suhteellisen paljon somessa.

Muttamutta.

© Pascal Mouawad

Miksi kaikkialla täytyy olla esillä juuri tämän saman orin, Ak Gezin, samat kuvat? Juu, onhan se komia kuin mikä, kaunis helmenhohtoinen cremello vinttikoiramaisella aavikkojuoksijan kropalla, ei ihmekään että oli vuotensa (2012) Northern Star-voittaja, julistettu jopa (epävirallisesti?) maailman kauneimmaksi hevoseksi. Mutta kun siinäpä se onkin: suurin osa ahaltekeistä eivät ole yhtä mieleenpainuvia, ja silti ne ovat aivan yhtä oikeellisia ahaltekejä. Vaarana on että ihmisten mielikuvat rodusta perustuvat näihin kiiltokuviin, niin että sitten kun he tapaavat/näkevät teken muualla, tuleekin pieni pettymys: eihän tuo näytä yhtään ahaltekeltä! Se ei ole yhtä siro/hohtava/eksoottinen/kalju!

Ahaltekejä on moneen lähtöön. Suku ja perimä vaikuttavat, samoin elinympäristö ja -olosuhteet sekä ympäröivä kulttuuri, käytöstä puhumattakaan. Pitkällä, laihalla rungolla ei isoissa luokissa kisata, eli varsinkin ne +120 cm/Int I tason ahalteket ovat auttamatta puoliverimäisiä, enemmän tai vähemmän, jo pelkästään vaadittavan lihaskunnon vuoksi. Plus kokemuksen karulla rintaäänellä; kuivakroppainen ahaltek Suomessa -> et uskalla käydä sen kanssa missään, koska tässä liikalihavien hevosten luvatussa maassa sinut polttomerkitään heti eläinrääkkääjäksi, eihän hevosparka saa tarpeeksi ruokaa...

Alle heittelen kuvia ahaltekeistä, kaikki puhtaita, DNA-testattuja sellaisia. Aivan yhtä arvokkaita, autenttisia ja alkuperäisiä. Turkmeeniaarteita jokainen. ♥

ori Dargan

ori Melok

tamma Fuksiya

Hevonen ja sääolot (taas loimituksesta!)

Otsikko kertonee kaiken aina ajankohtaisesta sisällöstä, joka on pitkälti vain omiin mielipiteiisin ja kokemuksiin nojaavaa.

Ajatus ei nyt oikein juokse, mutta aihe oli pakko päästä purkamaan justiinsa nyt eikä kohta. Joten kiitos ja anteeksi jo etukäteen tekstin tökkimisestä. :D

© Jenni Autere

Vesisade

Kesäinen sade ei hevosta haittaa, enemmänkin varsinkin kesäihottumapollet tuntuvat siitä nauttivan. Jos sade kuitenkin kestää päiväkausia eikä hevosilla ole laitumellaan mitään kunnon suojaa, voivat herkimmät kaivata sadeloimea.

Sen sijaan kylmä, mahdollisesti viimainen sade — joita varsinkin näin syysaikaan riittää ja tänäänkin inspiroi minua tämän tekstin kirjoittamaan — on ehkä kurjin mahdollinen sadetyyppi. Jos vettä piiskaa taivaalta enemmän kuin muutaman kuuron verran, heitän loimen niskaan kaikille niille jotka eivät pääse pihattohalliin pakoon tuulta ja vettä. Kylmänarimmat saavat jopa topatunkin sadeloimen niskaan, karaistuneemmillekin laitan yleensä ainakin vuorettoman sadeloimen: jos tuuli on niin kova että se paljastaa eristävän karvakerroksen pintakarvojen alta, ei edes pörröisinkään issikka voi estää sen ja ihon kastumista ja palelemista.

Lumisade

Lumi on hevosille paljon mukavampi olomuoto kuin vesi, mikäli ei lasketa loskaista räntäsadetta joka kuuluu vielä edelliseen kylmään kastiin. Hyvän talvikarvan kasvattavat hevoset eivät tarvitse loimea ulkoillessaan: niiden karva on niin pitkää ja tuuheaa, että ihon, eristekerroksen ja päällyskarvan väliin jää paljon kuivaa ilmaa ja kädellä kokeiltaessa hevosen iho on lämmin vaikka päällyskarva olisi aivan hyhmäinen. Lumen pieni kasaantuminen hevosen selkään on hyvä merkki: silloin karva eristää niin hyvin, ettei hevosen ruumiinlämpö pääse sulattamaan sen päällä olevaa nietosta — eikä nietos kylmentämään hevosta. Toki tässäkin tarvitaan hieman sitä kuuluisaa maalaisjärkeä, voihan lunta myös tulla niin kovaan tahtiin ettei se yksinkertaisesti ehdi sulaa ja hevonen on pikkuhiljaa kylmettymässä sen alla... Mutta kirveestä veistäen, jos lauma issikoita seisoo hangessa tammikuisessa lumimyräkässä karvat jäisessä hyhmässä, ei ole vielä syytä huolestua heidän puolestaan. :)

Pakkanen

Hevonen sietää kylmää paljon paremmin kuin ihminen, eikä klippaamaton hevonen tarvitse normaaliolosuhteissa (eli ei alipainoa, lihasköyhyyttä, sairauksia tai huonoa karvaa) minusta loimea päälleen alle -10c kuivalla pakkasilmalla, kunhan sillä on vain tarpeeksi tekemistä/syömistä tarhassa. Moni hevonen pärjää varmasti vieläkin kovemmilla pakkasilla, yli -20c myös, ilman loimea. Turha loimitus itse asiassa vain kylmää hevosta enemmän, sillä loimi painaa karvan eristävää kerrosta littanaksi. Tästä syystä on myöskin syytä välttää useiden loimikerrosten pukemista ellei hevonen ole täysin klipattu: mitä enemmän painoa loimet tuovat, sitä vähemmän ihon lähin ja lämmittävin suoja eli oma eristekerros eläintä lämmittävät. Efekti on sama kuin omien talvikenkien valinnassa: kaikkihan tietävät että kannattaa ottaa sen verran isot kengät että niiden sisään mahtuu väljästi villasukat, kahdetkin. Jos ostaa liian tyköistuvat kengät, ei eristäviä ilmakerroksia ole riittävästi ja jalkoja alkaa paleltamaan.

Helle

Kylmän vesisateen jälkeen pahin sääolo hevoselle on lienee hellekelit. Hevonen sietää kylmyyttä paremmin kuin kuumuutta; nestehukka ja/tai liika auringonpaiste iskee nopeasti mikäli laitumella ei ole mahdollisuutta syvään varjoon. Vedensaannista on hyvä huolehtia ekstratarkkaan, vahtien että kaikki varmasti myöskin juovat osuutensa.

Ratsastustapoja läpi historian

Olen todellisella tiedonhakusafarilla tällä hetkellä: aion tehdä päivityksen yhteydessä tallin sivujen yhteyteen tietonappulan, josta löytyy infoa varsinkin historiallisesta ratsastuksesta, mutta myös ratsastuksen perusteista ja rotuinfoa — ahalteken esittelysivuhan sieltä jo löytyykin.

Sivun kaikkien tietojen kokoamiseen menee kuitenkin aikaa, joten päätin jakaa pieniä osia tänne bloginkin puolelle. Yritän pysyä lyhyessä ja napakassa tekstissä, katsotaan onnistunko...

Istuntamalleja on toki enemmänkin, mutta tässä ensimmäiset kolme tunnetuinta, joista löytyy ehdottomasti helpoiten tietoa.

Gigante

Gigante

Nykyinen, klassinen ns. englantilainen istunta, on kehittynyt vanhasta arabialaisesta ratsastustavasta. Arabit toivat Pohjois-Afrikasta Eurooppaan istuntatyylin jota ryhdyttiin kutsumaan nimeltä Gigante: ratsastajan jalat olivat hivenen taivutetut, ryhti suora ja kantapäät alhaalla. Pohkeet ja reidet koskettivat hevosen ja satulan pintaa, ja kaikenkaikkiaan tässä istunnassa on helppo pitää itsensä tasapainossa hurjassakin vauhdissa. Ei ihmekään että nykyinen ratsastustapamme pohjaa vahvasti giganteen: ainoa merkittävä ero on, että aiemmin tässä istunnassa hypätessä ei noustu kevyeeseen istuntaan, vaan painopiste pidettiin aina esteen tyypistä riippumatta takana.

Bravante

Bravante

Varsinkin keskiajan Euroopassa suosittiin paljon tätä tyyliä, jossa jalat olivat tikkusuoraan hieman etuviistot ja jalkaterät ojennettu eteen, kantapää varpaita korkeammalla. Jalustimet tukivat ratsastajaa niin että hänen jalkansa pysyivät vakaina. Vaikka bravante tuntuu nykyaikaisesta ratsastajasta hieman hassulta, niin sen etuihin kuuluu se että ratsastaja pysyi tukevasti satulassa raskaitakin aseita kannatellessa sekä haarniskoituna. Syvät bravante-satulat ohjaavat juuri tähän syvään istuntaan.

Naistensatula

Naistensatula

Naiset ovat ratsastaneet antiikin ajoista lähtien, eikä aikakausien muhkeatkaan hameenhelmat ole olleet esteenä: tässä istunnassa ratsastajan molemmat jalat ovat samalla (yleensä vasemmalla vaikka poikkeuksiakin on) puolella. Aikanaan naisten oli jopa siveetöntä ratsastaa muilla tavoin.
Vasen jalka on normaalisti jalustimessa, oikea jalka lepää nykyisin kehitellyn erityissatulassa olevan tuen päällä. Raippa korvaa oikeaa jalkaa. Naistensatulassa ei pysty nousemaan kevyeeseen istuntaan, joten hypätessä painopiste vedettiin taakse. Kädet asettuvat hieman korkeammalle kuin tavallisessa satulassa, joten kanget ovat suositellummat kuolaimet kuin tavalliset nivelkuolaimet, jotka nostavat hevosen turvan (=laskevat selän)  helposti liian ylös käsien ollessa tässä asennossa.

Nuoren hevosen kanssa: Asenne

Aluksi suunnittelin kirjoittavani nuoren hevosen (ratsu)koulutuksesta, mutta kun jaottelin aihealueita, tajusin millaisen romaanin joutuisin kirjoittamaan. Tuntui siis kaikin puolin viisaammalta tehdä yhden jättimäisen postauksen — jota kukaan ei varmasti jaksaisi edes lukea läpi — sijaan pienempien postauksien sarja.

En tiedä montako osaa sarjaan tulee, mutta ennen kuin aloitammekaan mistään ratsukoulutuksesta tms. puhumisesta, esittelen näkökulmani siihen miten asenne eroaa nuoren hevosen kanssa verrattuna aikuiseen, koulutettuun hevoseen.

Koska nuorikolle ei ole kukaan vielä kertonut miten ihmisten kanssa ollaan, tai jos onkin niin kertausta vaaditaan vielä tusinoittain sen jäädäkseen päähän, toimii se suoraan miten parhaalta tuntuu. Kaikkien hevosten kanssa toki voi sattua ja tapahtua, mutta varsinkin vielä oppi-ikäisen kanssa kaikenlainen äksöni on enemmän sääntö kuin poikkeus. Ihmiseltä vaaditaan siis kykyä sietää takapakkeja: hän ei saa lannistua, vaan ymmärtää että ne kuuluvat prosessiin, eikä ajatella olevansa jotenkin huono — nekin jotka luulevat tekevänsä kaiken oikein, tekevät satavarmasti vähintään tietämättään kämmejä. Tilanteista täytyisi ennemminkin kaivaa esiin sen opillinen puoli, molemmille: esimerkiksi koulutettavan säikähtäessä heiluvia jalustimia ihmisen on on vain pidettävä omat kierrokset matalana, ja vaikka toinen lähtisi millaiseen pukkilaukkaan tahansa niin hermostua ei saa. Kun oppilas huomaa ettei kouluttajan kierrokset nouse tilanteesta, sen päässä alkaa raksuttamaan ettei siinä ehkä sittenkään ole mitään pelättävää. Ihminen oppii joutuessaan miettimään, miten esittelisi jalustimet vieläkin hienotunteisemmin, lyhyemmin askelin, niin ettei vastaavaa kohtausta jatkossa enää pääsisi syntymään.

Hevosten kanssa on tietenkin aina oltava napakka ja selvärajainen, mutta nuorten hevosten kanssa vaatimustasoa on hyvä joissakin asioissa hieman madaltaa. Tietenkään minkäänlaista hillumista ja ihmiselle uhoamista ei tule sallia, mutta aivan eri asia on esimerkiksi kauanko remontilta kannattaa pyytää ehdotonta keskittymistä, tai nostaako se ravin sinun pyytäessä sitä maiskuttaen reippaampaan käyntiin. Toki jouston määrää täytyy säädellä hevosen tempperamentin ja osaamisenkin mukaan: tarvitaan siis suhteellisuudentajua. Roomaa ei rakennettu päivässä.

Ja vaikkei tämä varsinaisesti asenteeseen liitykään, niin varsinkin kouluttaessa nuorta hevosta pitää ihmiseltä löytyä tietotaitoa tai luotettava, osaava mentori. Tosin totta on että kouluttamaan ei opi muuten kuin sitä tekemällä, joten onko henkilöllä tarpeeksi taitoa muotoilemaan varsasta noheva, koulutettu aikuinen, se on hänen itsensä päätettävä. Rohkea rokan syö! ;)

Millaista asennetta sinusta nuorten, varsinkin peruskoulutettavien, kanssa tarvitsee? Miksi?

Koulutuksen kemiaa

(Pahoittelen jo valmiiksi tekstin mahdollista tönkköyttä, tuhatta typoa ja vastaavia. Kipeänä ei ajatus kulje, mutta pakko on silti saada kirjoittaa. My bad.)

Miten hevonen saadaan nauttimaan työstään?

© Päivi Parkkinen

Kaikkihan sen tietää: kun koulutus on tehty oikein ja käyttöä jatketaan samalla kaavalla, niin vähintäänkin hevonen sietää "ammattiaan" jos ei nyt aivan rakastakaan sitä. Miten sitten hevosen kanssa ollaan oikein? Vakiovastaus: paljon positiivista vahvistamista, ei liian tiukka tahti, hevosen yksilöllisyyden kunnioitus ja kiireettömyys prosessissa. Mitä enemmän positiivisia kokemuksia hevonen saa ihmisen kanssa toimiessaan aina jokapäiväisistä hoitotoimista treeniin, sitä mieluummin se myös työskentelee.

Voimme puhua myös hevosen tunneälystä, mutta kriittisimmätkin lukijat vakuuttunevat kun vetoan perustavanlaatuisiin kemiallisiin reaktioihin, joita positiiviset ja negatiiviset tunteet aikaansaavat. Aiheeseen voisi syventyä useammankin postauksen verran (minkä ehkä teenkin vielä joskus. Sitten joskus :P), mutta villakoiran ytimenä on positiivisista tunteista ja tilanteista erittyvä dopamiini sekä negatiivisista tunteista aiheutuva kortisoli.


Kortisoli on ns. stressihormoni. Se vähentää oppimiskykyä ja heikentää muistia, sekä pahimmillaan laukaisee hevosessa pakoreaktion. Kaikki varmasti tietävät tunteen kun hevonen alkaa "käymään kierroksilla"?
Esimerkkeinä kortisolia aiheuttavista tilanteista ovat liian kova kuolain/apujenkäyttö, kipu, stressi. Raippa, kannukset ja kuolaimet hackamoresta lähtien nivelkuolaimeen ja kankiin aiheuttavat siis kortisolia, mikäli niitä käyttää liian rajusti tai ne ovat liian vahvoja. Myös epätasainen istunta, alapohkeen heiluminen, epätasainen tuntuma jne. laittaa hevosen stressaamaan. Kun yrität siis raipalla ojentaa hevosta kuuliaisemmaksi ja keskittymään paremmin, niin oikeasti vain vähennät sen kykyä keskittyä ja rentoutua.

Dopamiini tekee tilanteesta hevoselle miellyttävän. Sitä erittyy esimerkiksi hevosen saadessa mieleisiään herkkuja, minkä ansiosta herkuttelu on helppo avain hevosen koulutukseen. Ensimmäinen askel on yhdistää herkut kiitoksiin: anna hevosen syödä samalla kun kehut ja silittelet sitä, jotta myöhemmin ääneen sanotut kiitokset yhdistyvät aiemmin koettuihin namihetkiin. Tälloin dopamiinia erittyy, vaikkei varsinaista syytä enää olekaan: tutut sanat ja silitykset toimivat linkkeinä lempi- ja oppimishetken välillä.

"Päälle et tuu!"

Tietenkään kaikki ei ole mustavalkoista: kukaan ei tässä elämässä välty stressiltä, ei hevoset eivätkä ihmiset. Joissakin tilanteissa sitä ei vain voi välttää: kun hevonen alkaa hölmöilemään narun päässä ja unohtaa ihmisen, on jo turvallisuussyistä saatava vaikka sitten vähän räväkämmällä äänellä ja tuuppaisulla se 500 kg kaveri muistamaan kenen yli ei vahingossakaan jyrätä...

Jos kuitenkin koitamme päivittäin saada hevoselle mahdollisimman paljon hyviä kokemuksia ja pitämään kortisolimäärän pienenä, olemme oikealla tiellä kohti onnellista karvakaveria — ja sitä myöten myös ihmistä.