tiistai 25. joulukuuta 2018

Ratsastuksen sairas maailma

Huomio: postaus sisältää yhteiskuntavihaisen miehen agressiivis-agressiivista tekstiä. Jos olet kova kimpaantumaan, kannattaa harkita tahdotko lukea tätä venttiranttausta. :P 
Kirjoitin tekstin lähinnä kouluratsastuskulmasta sen ollessa minulle sydäntä lähimpänä, mutta voit soveltaa kouluratsun tilalle este-, reining-, vikellys-, askellaji-, matka- tai harrastehevosen jne. Valjakot, ravurit ja laukkaajat myös. Kaikki ne hevoset joista ihmiset hyötyvät.

Ja kun kumminkin mietitte että millä oikeudella paasaan, niin minulla on hyvin ihon alle menevä omakohtainen kokemus. Kaikki alkoi siitä kun yritin tehdä nuoresta täysverioriista kouluratsun keppiä vai porkkanaa-periaatteella. Lopputulos oli yhtä harmonista, vaivatonta ja kaunista ratsastusta kuin voitte vain kuvitella, kuin satua.... (Jos missasit sarkasmin.) Samainen hevonen on minulla yhä, ja korjaan edelleen silloin tekemiäni koulutusvirheitä. Yritän pelastaa hevosen luomastani suosta. Tunnen loputonta omatunnontuskaa tämän rakkaimman, parhaimman ystäväni puolesta, mutta jos jotain hyvää pitää keksiä hänen silloisesta väärinkohtelustaan niin löysin sen vuoksi klassisen ratsastuksen, koulutuksen kemian, ja sen jälkeen olen voinut kouluttaa kaikki hevoseni alusta alkaen ilman että menetän heidän elämäniloaan ja sisäistä paloa.

Hevonen ei ole kouluratsastusta varten  — kouluratsastus on hevosta varten.
Nykymaailmassa hevonen on harrastekaveri, urheiluväline, elitistinen sisältö tekemään elämästämme mielekästä. Se ei ole huono asia: jos hevosista ei olisi tullut koneellistumisen myötä harrastusta ja kilpaurheilua, olisi moni asia nyt toisin. Ei olisi samanlaista ratsastuskoulukulttuuria ja harrastuneisuutta. Moni rotu olisi painunut unholaan, esimerkiksi kotoisa suomenhevosemme.

Nykyisin emme enää tarvitse hevosta päivittäiseen liikkumiseemme, emme töihimme emmekä sodankäyntiin. Sinänsä onnekasta hevoselle, mutta jotakin on sen mukana mennyt myös huonompaan suuntaan: kun hevonen on "vain" ekstraa elämässämme, ei meidän enää tarvitse kiinnittää huomiota yhteistyöhömme samalla tavalla. Nykyaikana meillä on kiire edetä: täytyy saada äkkiä polle tietylle tasolle, päästä menestymään, harrastaa "oikeasti". Hevosesta tulee suoritusväline: se täytyy ratsastaa tiettyyn muotoon tietyssä ajassa, sen täytyy olla hieno, on näytettävä muille että minä osaan, minä pärjään, minä pystyn. Tästä ranttasinkin jo edellisessä postauksessa, joten en sukella aiheeseen sen syvemmin nyt. Mikäli et ole tekstiä lukenut, kannattaa se käydä läpi ennen kuin jatkat tätä.
Tämäkö on meistä nykyisin kaunista ratsastusta?
Me tahdomme tuloksia nopeammin kuin hevosen kyky kehittyä halutulle tasolle on. Me olemme unohtaneet ratsastuksen olevan parilaji: me kuvittelemme määräävämme hevosta ja hevonen tekee mitä pyydetään sen sijaan että tanssisimme yhdessä, yhteensulautuneina olentoina jotka kuuntelevat ja kunnioittavat toisiaan. Jos hevonen niskuroi, näytämme sille että se ei ole vaihtoehto. Lopulta hevonen nöyrtyy eikä enää temppuile: voi miten mukava ja nöyrä ratsu onkaan hevonen joka on luovuttanut kaiken yrityksen vaikuttaa omaan elämäänsä! Se ei pukita eikä ryysi, ei kiellä eikä niskuroi. Voimme keskittyä rauhassa liikkeiden tekniseen parantamiseen ja tason nousuun kun hevonen on sisältä kuollut. Sillä on huono päivä? Sen vatsaan koskee? Sitä jännittää? Ratsastaja painaa selkää kuvitellessaan hevosen liikkuvan paremmin kun hän tuuppaa sitä takanojaisella, yliryhtisellä istunnallaan? Sillä on suussa painehaava? Vuohisnivel on kipeä laitumella otetun harha-askeleen vuoksi? Ei hätää, hevosesi on takuuvarmasti nöyrä eikä kerro olostaan eleelläkään! Se kantaa sinut niska pyöreänä ja pitkällä askeleella komeana kuin patsas ennenaikaiseen hautaansa saakka. Mitä väliä vaikka se onkin stressaantunut ja ahdistunut? Kunhan vain näytämme päteviltä ratsastajilta ja kisoista tulee kivoja ruusukkeita seinälle!

Tästä kuvasta pidän. Vahva ylälinja, pehmeä alalinja, kuuliainen ja istunnalla toimiva ratsu. Kuva on juuri niiltä hetkiltä kun ymmärsin mitä klassinen ratsastus oikeasti merkitsee: vähemmän on enemmän.
Tässä edellisen kuvan harmonia on kadonnut, kun pyysin korkeampaa muotoa kuin mitä hevonen pystyi vielä oikeasti tarjoamaan. Liike ei mene enää selän läpi, huomaatte sen kun katsotte selkää ja takajalkoja. Energia katkeaa myös niskassa, hevonen kompensoi puuttuvaa voimaansa nostamalla kaulansa korkeimmaksi kohdaksi atlasnikaman sijaan. Alalinja on kuitenkin säilynyt pehmeänä (katsokaa alakaulaa, sen täytyisi aina olla "löllö") eli ratsu ei ainakaan vielä tässä stressannut. En muista jatkoimmeko kuvauksia vielä miten pitkään tämän räpsyn jälkeen, mutta jos jatkoimme niin siinä tilanne oli varmasti jo toinen.

Vielä 200 vuotta sitten asiat oli toisin. Hevosen piti luottaa ratsastajaansa. Sen täytyi olla oikeasti hyvässä kunnossa — niin fyysisessä kuin psyykkisessä — ollakseen hyödyksi. Kuvittele pistäväsi tuolta GP-kentiltä stressattu, pinkeäkaulainen, showliikkeinen urheiluhevonen sotatantereelle. Kauanko se jaksaa pitää avotaivutusta hyökätessäsi ja sulkutaivutusta perääntyessäsi? Kauanko se jaksaa pitää jalkamiehet loitolla luotasi? Kauanko se jaksaa tehdä piaffea tai terre a terrea sinun iskiessäsi miestä maahan, valmiina sinkoamaan täyttä laukkaa pyynnöstäsi? Nimenomaan pyynnöstäsi: joutuisitko pakottamaan hevostasi rintamaa päin, ohjaamaan sitä vahvoin ottein, pitämään kovaa kuolainta jotta se pysyisi hallinnassasi? Joutuisitko käyttämään energiaasi hevosen hallussapitoon?

Kuvittele että sinut ja ratsusi, oli se sitten oma tai vaikka suosikkituntsarisi, lähetettäisiin rintamalle. 

Tempperamentistaan huolimatta, lähtisikö se luottavaisin mielin mukaasi? 


Pystytkö luottamaan siihen että vaikket jatkuvasti roikkuisi ohjassa (mikä on btw melko mahdotonta jos sinulla on ohjat yhdessä kädessä ja ase toisessa) ja ohjaisi pohkeella, se pysyisi läsnä eikä heittäisi sinua pakokauhuisena selästään, hylkäisi ja pakenisi itse? Pelkääkö hevosesi sinua? Nöyrtyykö se raippasi, kannustesi, käsiesi, edessä? Kapinoiko se koskaan? Kuunteletko koskaan mitä hevosesi sinulle kertoo? Oletko pysähtynyt rangaistuksen sijaan kysymään, miksi hevosellani on kurja mieli?

 Nykyinen ylilyöty näyttävyys koituisi kohtaloksesi: häntä korkealla ja etujaloillaan kauhova hevonen on kyllä kaunis katsella, mutta se ei ole oikeassa ratsukunnossa. Se mitä nykyinen kouluratsastus vaatii ei palvele hevosen tarpeita. Kun hevosen selkä on pyöreä ja se on harmoniassa, se ei pysty kantamaan häntäänsä korkeana lippuna. Se ei pysty ottamaan samanlaisia harppauksia lisätyssä ravissa nykyisiä matkoja niin että energia kulkee selän läpi ja rungon lihakset pystyisivät pitämään selän vahvana ratsastajan kannattelemista varten. Kun selkä on notkolla, hevosen on vaikea pysyä tasapainossa, sillä on mitä luultavimmin kipua tai ainakin epämukavuutta, se on stresssaantunut.

Tietenkin vielä ratsastustaidon kulta-aikoina 1500-1800 oli myös niitä jotka laittoivat asiat väärään tärkeysjärjestykseen ja oikoivat koulutuksessa käyttäen pakotteita ja lahjuksia, mutta he toisaalta tulivat myöskin ennemmin tai myöhemmin oikomisestaan kärsimään aivan konkreettisesti, toisin kuin nykypäivänä. Nykyisin ratsastamalla hevosta raipalla uhkailemalla, pohkeilla pakottamalla ja ohjalla vetämällä, saat ehkä lisää mainetta ja kunniaa. Kenties olet seuraava MM-kultamitalisti?

Tämä maailma on sairas.

Ota ensimmäinen askel sen parantamiseksi. Anna omatuntosi kolkuttaa. Se on kivuliasta, paha olo vyöryy ylitsesi kuin hyökyaalto tajutessasi kuinka paljon kärsimystä olet aiheuttanut rakkaimmalle hevosystävällesi tietämättä sitä itse, seuraten vain sokeasti sitä mitä muutkin tekee. Kuinka uskollinen ystäväsi, yhteistyökykyinen ja innokas ratsusi, onkin ollut sitä vain siksi että on pakko. Ehkä hän on joskus koittanut kertoa ettei osaa, ei ymmärrä, ei pysty, ei jaksa, ei tahdo, ja sinä olet vain pakottanut jatkamaan? Läiskässyt raipalla tai paukauttanut pohkeella? Ollut kuin opettaja liikuntatunnilla, joka on käskenyt pahaa oloaan valittaneen oppilaan pitämään turpansa kiinni ja jatkamaan juoksemista? Yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes hevonen on luovuttanut yrittämästä niin että olet päässyt kehumaan miten se on vihdoin alkanut toimimaan, "innostunut tekemään", onpas siitä tullut kiltti ja yhteistyönhaluinen. Onneksi olkoon, olet murtanut hevosesi äänettömäksi orjaksesi.

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa. Uskallatko sinä avata tämän oven?

Ei.
Ei.
EI EI EI.

Juna kulkee taas

Tästä jatkuu! Minun piti lopettaa bloggaaminen 2019, ja sen teinkin. Kävipä kuitenkin niin, että Instagramissa tuli vähän väliä toivetta (vi...