Historiallisen ratsastuksen SM 2018 (kuvapläjäys)

⚔ Viikinkiratsun skill at arms-korkkaus!

En mieluusti kirjoittaisi blogiin mitään henkilökohtaisia tai suoranaisesti omasta elämästäni kertovia postauksia, mutta nyt teen poikkeuksen. Instaan en mitenkään saisi mahdutettua koko kisakertomusta, joten blogini joutuu nyt uhrautumaan. Yritän kuitenkin kertoa sen verran lukijoita ajatellen, että tekstistä saisi jotain ajateltavaakin pelkästään kuulumisten lukemisen sijaan.

Minun on heti alkuun kehuttava, miten hyvä tunnelma kisoissa oli. Ei tarvinnut tallilaistenkaan ihmetellä, miksi pidän historiallisista lajeista enemmän kuin tavan koulu- ja estekisoissa pyörimisestä: kaikki kannustivat toisiaan vaikkei edes tuntisi vastakisaajiaan, olivat vilpittömästi iloisia toistensa puolesta, eikä otettu ryppyotsaisesti asioita. En kuullut kertaakaan arvostelua toisten ratsastuksesta, varusteista, hevosista etc. mikä on oikeasti jo lottovoittoon verrattava ihme kun puhutaan ratsastuskisoista! Minulle ei kertaakaan tullut sellaista oloa että tuntisin itseäni arvostelluksi tai alaspäin katsotuksi muiden kisaajien toimesta, ja se kertoo jo paljon tunnelmasta, minä kun olen sen verran vainottaja että helposti kuvittelen muiden suihin sanoja joita he eivät välttämättä edes ajattele. Miettikääpä estekisat samalla fiiliksellä?! Olisipa mahtavaa! ♥

Matka itsessään sujui todella hyvin, aurinko paistoi ja Viksu on mitä mainioin matkaaja kun ei sano kuljetuksistakaan yhtään mitään. Auto oli täynnä joten tylsää ei ajon aikana tullut, ja koska kerrankin osoitimme todellista ajattelukykyä ja järjestelmällisyyttä niin pakkasimme kaiken jo perjantaina valmiiksi: lauantaina ei tarvinnut muuta kuin keittää kahvit termariin, lastata ratsu kyytiin ja lähteä suunnitellun mukaisesti klo 05:00 kotipihasta.

Ainoon saavuimme ajoissa, joten ehdimme hyvin katselemaan paikkoja Viksun kanssa ja vaihtamaan kuulumisia muiden seuralaisten kautta. Pakko sanoa, että oli harvinaisen mukavaa kun pystyi kulkemaan miekan kanssa ilman että herätti kummastusta ja väistöliikkeitä. :D Parasta on päästä omiensa pariin, ja se olikin tämän reissun pääjuttu ainakin minulle: en odottanut radalta suuria, me kun olimme Viksun kanssa harjoitelleet vasta puolisen vuotta ja nämä olivat meidän ensimmäiset yhteiset skill at arms-kisat. Lähdin sillä asenteella että kunhan pääsen radalle saakka, Viksu pysyisi rauhallisena (ja minä...) enkä iske ketään miekalla vahingossa, se riittää.

Tässä me vieä ravataan.

Verryttelyssä Viksu oli suhteellisen kuuliainen ja rauhallinen. Kotona harjoitellessa varsinkin talvella se oli mennyt kyllä noin 100x paremmin, mutta tilanteen huomioon ottaen olin iloisesti yllättynyt siitä että hän malttoi ravata ja keskittyi ohjeisiin. Pieni viikinkiratsu ei ollut moksiskaan esteistä eikä välineistä, olimmehan jo kotona ahkerasti harjoitelleet kaikkia niistä aina quintainista trebutchetiin ja lohikäärmeestä saraseeneihin. Ainoa sivuloikka tuli kun uran vierellä oli hurja, sininen jakkara. :""D Sarjassamme kun hevonen ei säikähdä laukeavaa katapulttia, pyllyyn iskevää quintainin pussia tai kirkkaanpunaista lohikäärmettä, mutta jakkara... se on paha se!

Kehuin kaikille kovaan ääneen miten ihanan kuuliainen ja rauhallinen Viksu on. Ei olisi pitänyt. Tai ainakin puuta olisi pitänyt koputtaa, sillä radalla meno olikin jo ihan toinen. Minulle tuli klassinen kisapaine kun typeränä katsoin katsomoon ja tajusin että herranjumala nehän katsoo minua. Joo, aika jännää että kisoissa katsovat. Viksu ei paineistu kisaradalla, mutta sen sijaan se lukee ratsastajaa tarkkaan kuin verottaja tilitystä, joten minun jännityshän tarttui sekunnissa ratsuunikin ja soppa oli valmis.

Hetki rauhaa ikuistettuna kameraan. Ihme!

Viksu mennä töhötti starttisummerin pärähdyksestä lähtien possupassia jäykkänä ja jännittyneenä, turpa taivaissa ja selkä notkolla, sen oloisena että vähän kun unohdun selässä niin se ampaisee. Päätin että ennemmin hissuttelemme radan läpi aivan alitemmossa kuin kaahaamme sen päättömänä, joten suoritus oli suorastaan surkuhupaisaa katseltavaa. Kaiken lisäksi itse tosiaankin sähläsin ja unohtelin keskittyessäni pitämään pakkaa edes vähän kasassa... ottaessani kevyttä peitseä painoin vahingossa oikealla polvella, jolloin Viksu kuuliaisesti lähti väistämään vasemmalle ja meinasimme missata koko quintainin sen takia — ehdin korjata linjan mutta kilpi ei kaatunut. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt kääntää peitsen terävä kärki eteen, mutta keskityin niin kovasti ratsuun että se jäi kokonaan tekemättä. Rottajahdin linjalle mennessä Viksu meinasi ottaa spurttia joten käännökseen tuli hauska mutka, rotta onneksi saatiin hyvin painettua seis kun noviisiluokassa vauhti oli niin hidas että sen olisi saanut rivakalla käynnilläkin kiinni. Renkaita emme saaneet ainuttakaan napattua, ja tynnyrin ympäri pyörähdys ei meinannut onnistua kun taas vahingossa väistätin sillä pirun sisäpolvella Viksua ulos kehältä nojautuessani peitseä kohti — pystyin vain kaiholla muistelemaan miten kivasti vielä maaliskuussa pyörähdettiin laukassa, kun nyt meinasin jo käynti-passi-sekameteliblööstä feilata koko jutun. :P Sain peitsen onneksi kuin ihmeen kaupalla jätettyä tynnyriin ja napattua keihään, mutta keihään heittämisen aliarvioin täysin enkä saanut keihästä lohikäärmeen sydämeen: ajattelin tehtävän olevan helppo nakki, onhan kotona meillä lohikäärmeessä tuplasti pienempi reikä, mutta vähättely kostautui ja kuului vain kolahdus kun keihäs osui ohi. Siitä kismittyneenä unohdin täysin vetää miekan esiin, mutta ehdin onneksi vielä paalien yli hypättyäni aseistamaan itseni saraseeneja varten. Yksikään omena ei tainnut haljeta, tippua vain, minulla oli nimittäin perustavanlaatuinen ongelma miekan kanssa: se oli n. 20-30 cm lyhyempi kuin oma rapiirimiekkani, joten järjestelmällisesti olin liian etäällä kohteista. Ärsyynnyin siitä, jolloin unohdin kokonaan iskeä viimeiseltä sotilaalta miekan pommelilla kypärän koristeen alas. Trebutchetia ei noviisiluokkaan loppujen lopuksi oltu edes viritetty, joten se oli helppo nakki, ei tarvinnut muuta kuin osua laukaisimeen.

Pistesaldomme oli huimat 6,28, mutta hei, parempi kuin ei mitään ja hyväksytty rata tuli!  :D Ensi vuoden tavoitteena olisi saada edes desimaalin verran parempi tulos ja pysyä itse rentona, niin ei kävisi mitään peruskämmejä kuten nyt. Täytyy vain kisata vain lisää ja lisää ja lisää, niin en enää jännittäisi katsojia ja heidän mielipiteitään. Onneksi ainakin seuran kesken on henki hyvin mukavaa, ja mitä monesti päivän aikana kuuli niin oli keskustelu "menipä kurjasti." "No mutta näytitte hyviltä, se on tärkeintä!" Samalla asenteella päätin vetää itsekin koko päivän, lähdetään vaikka kengänpohjat
edellä areenalta mutta kunhan hyvältä näytetään niin kaikki on hyvin ✌

Mitä opin?

Jos tähän nyt summaan kaiken mikä vaikutti rataamme, niin seuraavissa kisoissa olen taas vähän viisaampi. Kokemus opetti, että...

• ...verkassa käyn kaiken läpi. Minun piti tosiaan käyttää lainamiekkaa, sillä omassani on vain yksi terä ja kisoissa täytyi käyttää kaksiteräistä, ja vaikka painoltaan ja tuntumaltaan laina-ase oli samanoloinen niin se oli lyhyempi. Jos olisin jo verryttelyssä testaillut miekkaa, en olisi vasta radalla huomannut että minun pitää ratsastaa lähemmäksi saraseeneja. :P
• ...otan rauhassa. Mikäli en olisi startannut ekana, olisin nähnyt että voin mennä radan vaikka käynnissä jos tiukka paikka tulee, niin muutkin tekivät. Sen sijaan yritin urhoollisesti saada possupassia pois ja pitää liikkeen yhä eteenpäin, mikä ainakin Viksun kanssa on mahdoton yhtälö.
• ... otan rauhassa.
• ....otan rauhassa.

Ehkä pitäisi aina meditoida ennen starttia? :D

Vaikka itse suoritus olikin vähän mitä oli ja kaivaudun maan alle häpeästä aina kun näen videon siitä — plus omat oppilaani olivat katsomassa sitä, voi surku, voi häpeä! — niin päivä oli aivan absoluuttisen loistava. Minulla oli hauskaa aamusta iltaan, näin tuttuja, sain vaihdettua kuulumisia ja keskusteltua aiheista kuin aiheistakin. Nyt kun tiedän miten nämä kisat sujuvat niin ensi kerralla uskallan tähdätä jo sijoitukseen. ;)  

Loppuun vielä läjä kuvia, kaikki nämä ja muutkin postauksen upeudet ovat © Päivi Parkkinen — kiitos upealle kuvaajallemme! Totta kai heti radan jälkeen jännitys kaikkosi, joten kuvissa on taas rento ratsastaja ja hevonen. Joku vuosi me olemme radallakin samanlaisia, lupaan!

Minun rakas ystäväni Viksu, luppakorvainen sotaurhoni. ♥ Kyllä miehellä aina pitää vähintään yksi issikka olla...

Kankikuolaimet — miksi, miten, millainen ja milloin?

Kaikki kankikuolaimia — niin perinteisiä bridongillisia kuin yksiosiasia "barokkikankia" — käyttävät ovat varmasti törmänneet jossakin vaiheessa johonkin seuraavista keskusteluista: a) "Miksi kiusaat hevosta kangella?" b) "Ethän vain ratsasta kangella siksi ettet hallitse hevostasi nivelellä?" tai c) "Olethan varmasti tarpeeksi taitava käyttämään kankia?"

Yritän pysyä mahdollisimman objektiivisena tässä pohtivassa postauksessani, mutta ihmisten epäluuloisuus kankia ja niillä ratsastavia kohtaan saa minut hivenen puolustuskannalle. Tiedän, tiedän, ihmisluontoon kuuluu että toisista on helpompi olettaa pahaa kuin hyvää, mutta minua surettaa miksi tällä sosiaalisen median aikakaudella ratsastajat joutuvat puolustelemaan valintojaan ja vakuuttamaan osaamistaan vielä silloinkin kun siinä ei pitäisi olla enää mitään epäselvää. Vaikka mätiäkin omenoita on, niin tuskin suurin osa kangilla ratsastavista ovat valinneet kuolainta hallittavuusongelmien vuoksi? Tai päättäneet itse olevansa tarpeeksi taitavia käyttämään kankea: eiköhän jokaiselle ole auktoriteettitaho kertonut hänen olevan pehmeäkätinen ja ratsun tarpeeksi hyvässä lihaskunnossa ennen kuin hän on ensimmäistä kertaa ylimääräistä rautaa ratsunsa kitaan tunkenut.

Tätä kaveria sattuu, kanki tai ei!

Toki kangella voi kiusata, satuttaa, hevosta, aivan kuten ihan millä tahansa muullakin kuolaimella. Minusta on kurjaa miksi kankia tai muita vipuvartisia kuolaimia niin mustamaalataan, kun aivan yhtä paljon kipua saadaan aikaan lyhyemmilläkin kuolaimilla huonolla ratsastuksella tai epäsopivilla varusteilla. En usko että hevonen nauttii yhtään mistään kuolaimesta, mutta oikealla koulutuksella ja oikeanlaisella ratsastuksessa ja varustuksella se voidaan saada sietämään sitä ilman negaatioita. Riippuu vain ratsusta ja ratsastajasta, mikä kuolainvalinta heille parhaiten sopii.

Kankivarren pituus määrittelee, paljonko kuolaimessa on ns. vipuvoimaa. Mitä pidempi varsi, sen suurempi voima ja sitä pienemmillä avuilla sillä ratsastetaan. Kangella ratsastava on vastuussa siitä että hänen kätensä on pehmeä ja avut pieniä, moninkertaistaahan varsi pienimmänkin otteen moninkertaiseksi. Suuosan muodosta riippuen kanki paineistaa eri osia hevosen päästä: aina kuitenkin vähintään niskasta.

Bridong-kanki.

Bridong on laskeva kuolain, kanki nostava. Kun ratsastetaan bridongin kanssa, on kanki ainakin minun käytössäni hienosäätöä varten: kuten aiemmin kirjoitinkin, kangella saa avuista pienempiä ja minun mielestäni säntillisempiä. Perusratsastus hoidetaan kuitenkin bridongilla.

Barokkikanki, huomaa ohjan pehmeä "roikku". © Sonja Autere

Ilman bridongia ratsastetaan lähinnä lännenratsastuksen ja historiallisten lajien parissa. Lännenratsastuksessahan optimitilanteessa tiukkaa tuntumaa ei ole, ja historiallisten lajien parissa taasen pyrkimys on ohjeistaa hevosta istunnan kautta: kun ohjat ovat yhdessä kädessä ja mahdollinen ase toisessa, ei ratsastus voi mitenkään perustua ohjien käyttöön, jolloin ainakin itselläni tuntuma on mieluiten todella olematon. Barokkikanki näyttää ehkä hurjalta vehkeeltä, mutta sitä ei käytetä (tai taas, ainakaan minä en käytä) kuten modernia kankea. Oikein mitoitetulla barokkikangella ohjat voivat jopa hieman roikkua — tämä on juurikin tuo kutsumani "barokkiohja" — niin että hevonen pääsee rehellisesti kantamaan itsensä eteen-ylös, ja pienetkin sormien liikkeet riittävät asetuksiin ja pidätteisiin. Sanomattakin selvää, että jos bridong-kangella ratsastaminen vaatii ratsastajalta osaamista, niin barokkikanki sitäkin enemmän. Minä olen pitänyt itse ohjanuorana sitä, että minun on pystyttävä ratsastamaan kyseisellä hevosella ilman tuntumaa kaikki askellajit ja vähintään myös peruutukset, pohkeenväistöt ja avotaivutukset. Suoraan sanottuna minun on pystyttävä ratsastamaan löysällä ohjalla, mieluiten vaikka kokonaan ilman ohjia! Tietenkin myös hevosella on oltava riittävä lihaskunto.

Tietonappula: alkujaan kankikuolain oli välttämättömyys kun vähäisellä opilla olleet miehet lähetettiin sotimaan. Hektisessä sotatilanteessa tärkeintä oli että hevonen pysyi hallinnassa: hevosen tyytyväisyyttä tärkeämpää oli ymmärrettävästi että kumpikin ratsukosta selviäisi hengissä. Vasta 1700-luvulle siirtyessä Euroopassa ryhdyttiin kouluttamaan nuoria hevosia ensin nivelkuolaimella ennen kankiin siirtymistä. Samaan aikaan kehittyi myös kaksiosainen kanki: hevosen suu säästyi paljolta, kun keskinkertaisesti ja nopeasti koulutetuille miehille annettiin käteen nivelkuolaimen ohjat kankiohjien lisäksi. Kanki jäi tositilanteita varten, bridongia käytettiin yksikseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ennen varsinaista kaksoiskuolainta "pehmeämpi" ohja kiinnitettiin kankien nivelosaan, samalla periaatteella kuin nykyisissä pelhameissa on.

...No nyt ei ollut kyllä päätä eikä häntää koko postauksessa! :D Lähdin liikkeelle ihmisten kapeakatseisuudesta ja päädyin kertomaan kankikuolaimen historiasta. Elämä yllättää ja punainen lanka on hukassa.

Myös olympialaisilla voi ratsastaa kaksin ohjin. Tämän (tiineen, ehkä sen huomaa ♥) tamman tapauksessa en ollut varma, jaksaako hän pitkästä aikaa bridong-kankea: hevosen kieli väsyy siinä missä muukin lihas, ja lisäkuolain suussa melkein vuoden tauon jälkeen olisi voinut olla liikaa. Pienen hetken ajan kankiohjalla sai nyperrettyä, ja sen jälkeen kankiohjan pystyi jättämään huomioitta ja ratsastaman pelkällä "nivelohjalla". Mikäli suussa olisi myös bridong, en ainakaan itse suosittelisi jättämään kankiohjaa missään vaiheessa huomioitta roikkumaan: erillisenä kuolaimena se voisi jäädä häiritsevästi heilumaan vapaana hevosen suuhun, kun taaskin pelham-systeemillä kangen voi välillä unohtaa omiin oloihinsa. Pelham (joka olisi tässäkin tapauksessa ollut paras vaihtoehto kangen pituuden puolesta, suuosaltaan olympia oli kuitenkin tälle tammalle pehmoisempi kuin tallista löytyvä pelham) on minusta hyvä valinta nuorelle, vasta kankeen totuttelevalle hevoselle tai ratsastajalle.
© Päivi Parkkinen

Lähteet

Equisearch: History of bits, evolution of the double bridle

Historiallisen Ratsastuksen Seura

+ Omat mielipiteeni ja kokemukseni, käsittele omalla vastuulla. ;)