Kummassa kuvassa on parempi ravi/ratsastaja? Kumman julkaisisit mieluummin Instassa?
Mikäli vastasit "ylemmän", pysähdy hetkeksi miettimään. Miksi?
Termi "koulutuuppari" on harhaanjohtava: kouluratsastaja — eikä sen puoleen kukaan muukaan kunnollinen ratsastaja — ei tuuppaa istunnallaan hevosta yhtään minnekään! Ei lisätäkseen vauhtia; ei lisätäkseen askeleen pituutta; ei rytmittääkseen tempoa.
Istunnan on toki mukailtava hevosen liikkeitä, mutta yliliikkumisella vain häiritsee hevosen suoritusta ja pahimmillaan saa sen alalinjan jännittymään — ja hox, selkä voi olla notkolla vaikka niska olisikin kivasti korkealla, turpa alhaalla ja takajalat alla.
Tätä "feikkimuotoa" näkee aika usein, niin harrastelijoiden somekanavilla kuin GP-kisalähetyksissäkin. Myös omissa vanhoissa kansioissani... Nykyisin elämä on hektistä. On kova kiire saada edistystä aikaiseksi, päästä kisaamaan, näyttämään kyntensä. Pitää olla yhtä hyvä, ellei parempikin, kuin muut. Tulee helposti paineita: "hevosen pitää olla kivasti muodossa ettei kukaan vain luulisi että olisin kelvoton ratsastaja." Siinä on helppo kaava lähteä oikomaan koulutuksessa, vähän lähteä sillä kädellä nykimään hepoa nyökkyyn, ehkä jos silloin tällöin käyttäisin apuohjia... Hevonen hidastuu apuohjan stabiilista paineesta tai turpaa alas nykivästä kädestä: ei hätää, paukutetaan pohkeella se eteenpäin, kohti kuolainta. Seuraavaksi ratsu ei enää pysy tahdikkaana ja "peräänannossa" ilman kannustusta: no, käskytetään sitä sitten joka askeleella pohkeella, annetaan rytmi, pidetään takajalat alla.
Sitten hevonen jääkin jo 15-vuotiaana kisaeläkkeelle kun jalat/selkä/pää ei enää kestä.
Entäpä jos malttaisimme olla välittämättä somesta, emme ottaisi paineita siitä, miten täydellisiä meidän pitäisi heti olla ja miten Pekka Perushepan on osattava viisiveenä mennä jo 80 cm rataa ja osattava piffit ja paffit, laukanvaihdot ja sulkutaivutukset, hyvä ettei courbettea ja capriolea? Kouluttaisimme hevosen niin hitaasti kuin se vain aikaa tarvitsee, antaisimme sen kehittyä rauhassa? Malttaisimme tehdä paljon maasta käsin ennen kuin siirrämme opit selästä annettaviksi, työstää ratsastuksen perustaa rutiinina? Ratsastaisimme hevosen liikkeet rehellisesti takaa suoraan eteen (ei siis esimerkiksi ympyrällä niin että sisätakajalka työntää painopistettä kohti ulkolapaa), antaisimme sen selälle tilaa työskennellä, suulle rauhan olla? Hyväksyisimme sen tosiasian että hevosen turpa ei pysy alhaalla ja niska sekä koko ylälinja pyöreänä, ellemme anna tasaista, rauhallista tuntumaa ja ratsasta liikettä kunnolla selän läpi, vaikka se tarkoittaisikin sitä ettei turpaa enää saakaan ohjalla vetää alemmaksi? Että on edettävä hevosen tahtiin, eikä ensimmäiseen vuoteen muoto tule olemaan tuskin kovin näyttävä? Tai kahteen, kolmeenkaan vuoteen.
Rehellinen muoto tulee rehellisestä ratsastuksesta.
Sitä, hevosen oikeaa muotoa, ei näe ehkä ulospäin kuvissa kovin hyvin ilman että harjaantuu kiinnittämään asiaan huomiota. Se ei silti tarkoita sitä että voisimme oman egomme, yhteiskunnan luomien paineiden vuoksi, rytätä hevosta pohkeen ja ohjan väliin jotta näyttäisimme paremmilta.
Minulla on sinulle haaste, jota tällä hetkellä itsekin koitan toteuttaa. Seuraavan kerran kun lisäät someen kuvan ratsastuksestasi, älä laitakaan sitä edustavinta. Laita vaikka toisiksi edustavin, tai jos olet rohkea, vähän huonolla hetkellä räpsäisty kuva: juuri se, jossa ehkä olet etunojainen ratsusi kanssa, jossa ravi on könkkövaiheessa, jossa takaosa on jäänyt talliin asti. Uskalla olla rehellinen, näyttää että sinäkin olet ihminen etkä ylijumala: me kaikki harjoittelemme, emme ole kukaan täydellisiä. Tuskin kukaan niin luuleekaan, niin miksi niin pitäisi uskotella?
Termi "koulutuuppari" on harhaanjohtava: kouluratsastaja — eikä sen puoleen kukaan muukaan kunnollinen ratsastaja — ei tuuppaa istunnallaan hevosta yhtään minnekään! Ei lisätäkseen vauhtia; ei lisätäkseen askeleen pituutta; ei rytmittääkseen tempoa.
Istunnan on toki mukailtava hevosen liikkeitä, mutta yliliikkumisella vain häiritsee hevosen suoritusta ja pahimmillaan saa sen alalinjan jännittymään — ja hox, selkä voi olla notkolla vaikka niska olisikin kivasti korkealla, turpa alhaalla ja takajalat alla.
Tätä "feikkimuotoa" näkee aika usein, niin harrastelijoiden somekanavilla kuin GP-kisalähetyksissäkin. Myös omissa vanhoissa kansioissani... Nykyisin elämä on hektistä. On kova kiire saada edistystä aikaiseksi, päästä kisaamaan, näyttämään kyntensä. Pitää olla yhtä hyvä, ellei parempikin, kuin muut. Tulee helposti paineita: "hevosen pitää olla kivasti muodossa ettei kukaan vain luulisi että olisin kelvoton ratsastaja." Siinä on helppo kaava lähteä oikomaan koulutuksessa, vähän lähteä sillä kädellä nykimään hepoa nyökkyyn, ehkä jos silloin tällöin käyttäisin apuohjia... Hevonen hidastuu apuohjan stabiilista paineesta tai turpaa alas nykivästä kädestä: ei hätää, paukutetaan pohkeella se eteenpäin, kohti kuolainta. Seuraavaksi ratsu ei enää pysy tahdikkaana ja "peräänannossa" ilman kannustusta: no, käskytetään sitä sitten joka askeleella pohkeella, annetaan rytmi, pidetään takajalat alla.
Sitten hevonen jääkin jo 15-vuotiaana kisaeläkkeelle kun jalat/selkä/pää ei enää kestä.
Entäpä jos malttaisimme olla välittämättä somesta, emme ottaisi paineita siitä, miten täydellisiä meidän pitäisi heti olla ja miten Pekka Perushepan on osattava viisiveenä mennä jo 80 cm rataa ja osattava piffit ja paffit, laukanvaihdot ja sulkutaivutukset, hyvä ettei courbettea ja capriolea? Kouluttaisimme hevosen niin hitaasti kuin se vain aikaa tarvitsee, antaisimme sen kehittyä rauhassa? Malttaisimme tehdä paljon maasta käsin ennen kuin siirrämme opit selästä annettaviksi, työstää ratsastuksen perustaa rutiinina? Ratsastaisimme hevosen liikkeet rehellisesti takaa suoraan eteen (ei siis esimerkiksi ympyrällä niin että sisätakajalka työntää painopistettä kohti ulkolapaa), antaisimme sen selälle tilaa työskennellä, suulle rauhan olla? Hyväksyisimme sen tosiasian että hevosen turpa ei pysy alhaalla ja niska sekä koko ylälinja pyöreänä, ellemme anna tasaista, rauhallista tuntumaa ja ratsasta liikettä kunnolla selän läpi, vaikka se tarkoittaisikin sitä ettei turpaa enää saakaan ohjalla vetää alemmaksi? Että on edettävä hevosen tahtiin, eikä ensimmäiseen vuoteen muoto tule olemaan tuskin kovin näyttävä? Tai kahteen, kolmeenkaan vuoteen.
Rehellinen muoto tulee rehellisestä ratsastuksesta.
Sitä, hevosen oikeaa muotoa, ei näe ehkä ulospäin kuvissa kovin hyvin ilman että harjaantuu kiinnittämään asiaan huomiota. Se ei silti tarkoita sitä että voisimme oman egomme, yhteiskunnan luomien paineiden vuoksi, rytätä hevosta pohkeen ja ohjan väliin jotta näyttäisimme paremmilta.
Minulla on sinulle haaste, jota tällä hetkellä itsekin koitan toteuttaa. Seuraavan kerran kun lisäät someen kuvan ratsastuksestasi, älä laitakaan sitä edustavinta. Laita vaikka toisiksi edustavin, tai jos olet rohkea, vähän huonolla hetkellä räpsäisty kuva: juuri se, jossa ehkä olet etunojainen ratsusi kanssa, jossa ravi on könkkövaiheessa, jossa takaosa on jäänyt talliin asti. Uskalla olla rehellinen, näyttää että sinäkin olet ihminen etkä ylijumala: me kaikki harjoittelemme, emme ole kukaan täydellisiä. Tuskin kukaan niin luuleekaan, niin miksi niin pitäisi uskotella?
Kumpi laukkakuva on mielestäsi parempi hevosen kannalta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kaikki viestit tarkastetaan ennen julkaisemista. Toisia parjaavia, mustamaalaavia tai muulla tavoin huonolla maulla kirjoitetut viestit eivät ymmärrettävästi pääse roskista pidemmälle — kirjoitathan kuten itsellesikin tahtoisit kirjoitettavan. :-)