Kannus, raippa ja kuolain: se paha kolminaisuus?

Mikäli sinua kiinnostaa jokin muu tapa harrastaa hevosia kuin akateemiset piipertelyt, kannattaa tämä teksti lukea silti jo ihan vain siitä mielenkiinnosta että kohtaa uusia tapoja nähdä samat aiheet. Älä siis karkaa toiselle sivulle, vaikka tallissasi olisi se tuleva Kriterium-voittaja, GP-koulutykki tai yleisöä ulvottava reining-stara. Stop, seis! Paikka! Kiitos. :D

Akateemisessa ratsastustaiteessa on lähtökohta, jossa ainoa ratsastajan primaariapu on istunta: se kun on ainoa mikä vaikuttaa jatkuvasti, tahdoimme tai emme. Sekondaariapuja ovat sitten kaikki muut: pohje, ohja, ääni, kuolain, kannus, raippa. Mikään oikein sovitettu apu ei ole lähtökohtaisesti paha ja kova (jätetään nyt laskuista kaikki kamalat kierrekuolaimet, piikkikapsonit sekä -kannukset ja vastaavat sekä suuhun vääränmalliset kuolaimet): kovuus tulee käyttäjästä. Samalla kannuksella voi toinen koskettaa, toinen kaivaa montut hevosen kylkiin. Varusteiden demonisointi on vaarallista, ennemmin voitaisiin käyttää energiaa siihen, miten niitä käytetään!

Kolme viimeisintä jakaa paljon mielipiteitä hevosmaailmassa, mikä johtunee paljon ennakkoluuloista ja väärinymmärryksistä. Tuskin kukaan oikeasti tahtoo satuttaa hevosta, mutta jos ratsastuskoulussa on kuullut 10 vuotta sitä miten raipalla pitää läiskäistä perseelle sitä jumittavaa/niskuroivaa pollea, niin kyllähän se kieltämättä jää päähän.

Akateemisesti/klassisesti/vanhojen taitojen mukaan kouluttaessa raippaa, (kanki)kuolainta ja kannusta käytetään suhteellisen paljon, mutta niiden käyttökin poikkeaa hieman totutusta modernista tavasta. Miten nämä apuvälineet sitten nähdään akateemisessa maailmassa? 

Puukeppi, tikku-ukko ja lihapulla. Nyysitty omasta instasta, @viikinkiratsut.

Raippa on pitkä, n. 120 cm. Sen tehtävänä on olla käden ja pohkeen jatke: se koskettaa sieltä, minne tarvitaan lisää energiaa/muutosta. Myös ratsastaessa se voi auttaa aktivoimaan haluttua paikkaa nimenomaan osoittamalla/koskettamalla, ei koskaan läiskimällä. Jotta hevonen oppii raipan merkityksen, on se opeteltava ensin ennen käyttöä: selän kosketus tarkoittaa "lavat ylös", takajalan osoitus "enemmän eteen" jne.
Perinteisesti raippana on käytetty nöyryyden osoituksena puunoksaa. Itse olen huomannut kuivan oksan kätevyyden myös siinä, että ohut sellainen katkeaa jos sitä käyttää vahingossakaan liian kovaa.

Millainen on sitten raipan kosketus, tai se paljon puhuttu "näpy"? Voimamittarina käytän muita ihmisiä: kosketuksen, oli se sitten hipaisu, tökkäisy tai napautus, pitää olla niin pehmeä että voisin mennä varoittamatta tekemään saman vaimolleni ja olla silti ottamatta turpaani. :D

Ilman kannuksia tämän herran polvet kävisivät korvissa asti.

Kannukset ovat tulleet minulle tutuksi varsinkin issikkani Viksun kautta, mikä kuulostaa ensialkuun varsin nurinkuriselta taskurakettini tuntien... Tarvitsin kannuksia saadakseni pohkeeni kuuluviin: pitäessäni pitkiä suoria barokkijalustimia menee jalkani auttamatta isommallakin ratsulla vatsalinjan alle, saatika sitten kiiturillani. Jos niin pitkällä, suoralla jalalla yrittäisi saada pohkeen läpi, täytyisi jalkaa nostaa, mikä taaskaan ei tule kuulookaan: silloin painopiste keikkaa eteen, polvi nousee, reisi jännittyy ja jalka menee liian taakse.

Mitä alempana hevosen vatsalinjasta jalka on, sitä pidempi on kannus. Sillä siis EI haeta hevoselle lisää/nopeampaa reaktiota tai muuta, vaan kannus yksinkertaisesti vain auttaa ratsastamaan hiljaisella jalalla. Koipi pysyy pitkänä ja suorana.

Jos olette ikinä katsoneet vanhoja maalauksia ja kauhistellut pitkiä kannuksia, niin kun muistaa että hevosten säkäkorkeus esimerkiksi keskiajalla oli 120-140 cm ja miehen keskipituus 167 cm, niin koitapa siinä pitää alapohje hallussa...


Kuolaimen käyttö eroaa ehkä kaikista eniten modernista ratsastuksesta: varsinkin kankikuolain on pelkästään kokoamista varten, ja tuntuma on kuolainohjassa löysä. Itse olen mieltänyt asian niin, että ensin opetellaan kapsonin kanssa asettumaan ja taipumaan istunnan sekä epäsuoran ohjan mukaan. Kun se onnistuu ja hevonen on maastakäsin oppinut, mikä merkki  tarkoittaa kokoamista, voidaan mukaan ottaa (kanki)kuolain. Kankiohjaa nostamalla hevonen kasaa itseään nostamalla lavoista, ja ohja pysyy löysänä. Ohjaukseen, nopeuteen, asetukseen jne. se ei osallistu, vaan niin kauan kuin on tarvetta hevosta ohjalla vielä neuvoa, pidetään kapson mukana kakkosohjana. Kuolaimen tehtävä on siis vain ja ainoastaan koota, eikä sekään mekaanisesti, vaan ensin opetetaan hevoselle mitä kuolainohjan liike tarkoittaa.

Vaikka vanhanmalliset kanget siis näyttävät hurjilta pitkine varsineen, ei niitä käytetä kuten modernissa kouluratsastuksessa. Alla vielä talvella piirtämäni havainnekuva (Bent Branderupin kirjan opastuksella), milloin kankikuolain on hyvä, milloin varreton. Matalassa, pitkässä muodossa varreton kuolain on mainio. Kun hevoselle on kehittynyt voimaa niin että sitä voi lähteä pyytämään jo kasaamaan ylöspäin, voidaan siirtyä kankeen. (Tuo keltainen mato kuvastaa kaularankaa. Taiteellinen lahjakkuus vol. 100)

Huomatkaa myös alemman kuvaparin ero itse itsensä kasanneen ja ohjalla kasatun hevosen välillä. Tarkkailkaa alalinjaa: vasemmalla on oikein itsensä kokoava ratsu, oikealla ohjalla mekaanisesti "ryntätty" vastaava. Seuraavan kerran kun katsotte kouluratsastusta, laskekaa ihan piruuttanne monellako hevosella on alalinja rento, monellako kireä?

Lähteet
Academic Art of Riding - A riding method for the ambitious leisure rider (kirj. Bent Branderupt, kust. Cadmos, 2014)
Einreiten / riding in bookazine (Müller-Rüschlikon 2019)
Bodenarbeit / groundwork bookazine (Müller-Rüschlikon 2018)