⚔ Viikinkiratsun skill at arms-korkkaus!
En mieluusti kirjoittaisi blogiin mitään henkilökohtaisia tai suoranaisesti omasta elämästäni kertovia postauksia, mutta nyt teen poikkeuksen. Instaan en mitenkään saisi mahdutettua koko kisakertomusta, joten blogini joutuu nyt uhrautumaan. Yritän kuitenkin kertoa sen verran lukijoita ajatellen, että tekstistä saisi jotain ajateltavaakin pelkästään kuulumisten lukemisen sijaan.
Minun on heti alkuun kehuttava, miten hyvä tunnelma kisoissa oli. Ei tarvinnut tallilaistenkaan ihmetellä, miksi pidän historiallisista lajeista enemmän kuin tavan koulu- ja estekisoissa pyörimisestä: kaikki kannustivat toisiaan vaikkei edes tuntisi vastakisaajiaan, olivat vilpittömästi iloisia toistensa puolesta, eikä otettu ryppyotsaisesti asioita. En kuullut kertaakaan arvostelua toisten ratsastuksesta, varusteista, hevosista etc. mikä on oikeasti jo lottovoittoon verrattava ihme kun puhutaan ratsastuskisoista! Minulle ei kertaakaan tullut sellaista oloa että tuntisin itseäni arvostelluksi tai alaspäin katsotuksi muiden kisaajien toimesta, ja se kertoo jo paljon tunnelmasta, minä kun olen sen verran vainottaja että helposti kuvittelen muiden suihin sanoja joita he eivät välttämättä edes ajattele. Miettikääpä estekisat samalla fiiliksellä?! Olisipa mahtavaa! ♥
Matka itsessään sujui todella hyvin, aurinko paistoi ja Viksu on mitä mainioin matkaaja kun ei sano kuljetuksistakaan yhtään mitään. Auto oli täynnä joten tylsää ei ajon aikana tullut, ja koska kerrankin osoitimme todellista ajattelukykyä ja järjestelmällisyyttä niin pakkasimme kaiken jo perjantaina valmiiksi: lauantaina ei tarvinnut muuta kuin keittää kahvit termariin, lastata ratsu kyytiin ja lähteä suunnitellun mukaisesti klo 05:00 kotipihasta.
Ainoon saavuimme ajoissa, joten ehdimme hyvin katselemaan paikkoja Viksun kanssa ja vaihtamaan kuulumisia muiden seuralaisten kautta. Pakko sanoa, että oli harvinaisen mukavaa kun pystyi kulkemaan miekan kanssa ilman että herätti kummastusta ja väistöliikkeitä. :D Parasta on päästä omiensa pariin, ja se olikin tämän reissun pääjuttu ainakin minulle: en odottanut radalta suuria, me kun olimme Viksun kanssa harjoitelleet vasta puolisen vuotta ja nämä olivat meidän ensimmäiset yhteiset skill at arms-kisat. Lähdin sillä asenteella että kunhan pääsen radalle saakka, Viksu pysyisi rauhallisena (ja minä...) enkä iske ketään miekalla vahingossa, se riittää.
Tässä me vieä ravataan. |
Kehuin kaikille kovaan ääneen miten ihanan kuuliainen ja rauhallinen Viksu on. Ei olisi pitänyt. Tai ainakin puuta olisi pitänyt koputtaa, sillä radalla meno olikin jo ihan toinen. Minulle tuli klassinen kisapaine kun typeränä katsoin katsomoon ja tajusin että herranjumala nehän katsoo minua. Joo, aika jännää että kisoissa katsovat. Viksu ei paineistu kisaradalla, mutta sen sijaan se lukee ratsastajaa tarkkaan kuin verottaja tilitystä, joten minun jännityshän tarttui sekunnissa ratsuunikin ja soppa oli valmis.
Hetki rauhaa ikuistettuna kameraan. Ihme! |
Pistesaldomme oli huimat 6,28, mutta hei, parempi kuin ei mitään ja hyväksytty rata tuli! :D Ensi vuoden tavoitteena olisi saada edes desimaalin verran parempi tulos ja pysyä itse rentona, niin ei kävisi mitään peruskämmejä kuten nyt. Täytyy vain kisata vain lisää ja lisää ja lisää, niin en enää jännittäisi katsojia ja heidän mielipiteitään. Onneksi ainakin seuran kesken on henki hyvin mukavaa, ja mitä monesti päivän aikana kuuli niin oli keskustelu "menipä kurjasti." "No mutta näytitte hyviltä, se on tärkeintä!" Samalla asenteella päätin vetää itsekin koko päivän, lähdetään vaikka kengänpohjat
edellä areenalta mutta kunhan hyvältä näytetään niin kaikki on hyvin ✌
Mitä opin?
Jos tähän nyt summaan kaiken mikä vaikutti rataamme, niin seuraavissa kisoissa olen taas vähän viisaampi. Kokemus opetti, että...- ...verkassa käyn kaiken läpi. Minun piti tosiaan käyttää lainamiekkaa, sillä omassani on vain yksi terä ja kisoissa täytyi käyttää kaksiteräistä, ja vaikka painoltaan ja tuntumaltaan laina-ase oli samanoloinen niin se oli lyhyempi. Jos olisin jo verryttelyssä testaillut miekkaa, en olisi vasta radalla huomannut että minun pitää ratsastaa lähemmäksi saraseeneja. :P
- ...otan rauhassa. Mikäli en olisi startannut ekana, olisin nähnyt että voin mennä radan vaikka käynnissä jos tiukka paikka tulee, niin muutkin tekivät. Sen sijaan yritin urhoollisesti saada possupassia pois ja pitää liikkeen yhä eteenpäin, mikä ainakin Viksun kanssa on mahdoton yhtälö.
- ... otan rauhassa.
- ....otan rauhassa.
Ehkä pitäisi aina meditoida ennen starttia? :D
Vaikka itse suoritus olikin vähän mitä oli ja kaivaudun maan alle häpeästä aina kun näen videon siitä — plus omat oppilaani olivat katsomassa sitä, voi surku, voi häpeä! — niin päivä oli aivan absoluuttisen loistava. Minulla oli hauskaa aamusta iltaan, näin tuttuja, sain vaihdettua kuulumisia ja keskusteltua aiheista kuin aiheistakin. Nyt kun tiedän miten nämä kisat sujuvat niin ensi kerralla uskallan tähdätä jo sijoitukseen. ;)
Loppuun vielä läjä kuvia, kaikki nämä ja muutkin postauksen upeudet ovat © Päivi Parkkinen — kiitos upealle kuvaajallemme! Totta kai heti radan jälkeen jännitys kaikkosi, joten kuvissa on taas rento ratsastaja ja hevonen. Joku vuosi me olemme radallakin samanlaisia, lupaan!
Minun rakas ystäväni Viksu, luppakorvainen sotaurhoni. ♥ Kyllä miehellä aina pitää vähintään yksi issikka olla...
Mielenkiintoista lukea lajista ja kisoista myös kilpailijan näkökulmasta. Yhdyn katsojanakin siihen, että hyvä tsemppi oli päällä vaikka radalta unohtui tehtäviä kokonaan ja hevoset kävivät ehkä kuumempina, kuin oli tarkoitus. Ja ainakin radalla, jota itse seurasin, olivat muut osallistujat hyvin tilanteen tasalla, ja lähtivät ratsastamaan kulmiin turvaksi kun yksi hevonen ei oikein uskaltanut päätyyn mennä.
VastaaPoistaToivottavasti sama tsemppi pysyisi jatkossakin, vaikka laji saisi runsaasti uusia harrastajia. Mutta ehkä tämä laji ei kerääkään niitä, jotka verenmaku suussa kisaavat. Samaa henkeä on meillä Aasiyhdistyksen kisoissa, silloin on jo voittaja, kun tulee paikalle ja yrittää, kisatuloksista ei niin väliä :)
Se taitaa olla näiden marginaalilajien pelastus, että kun porukka ei ole suuri niin henkikin pysyy helposti hyvänä. :) Olen muutamissa eri ratsastusseuroissa ollut elämäni aikana jäsenenä, mutta vasta nyt Historiallisista Ratsastajista löytyi sellainen jossa voi ottaa ihan rennosti. Heijastunee siis seuran järjestämiin kisoihinkin. Voin helposti kuvitella että aasipiireissä on samanlainen meno! ☺
Poista